Maailma on toisen maailmansodan päättymisen jälkeen muuttunut enemmän kuin yhtenäkään muuna ajanjaksona. Yksin oman elinikäni aikana toisen maailmansodan päättymisen jälkeen on maailman väkiluku noussut yli kolminkertaiseksi 2,3 miljardista yli 7 miljardiin. Vaikka kasvun tiedetään onneksi tasaantuvan, tulee maailman väkiluku parhaassakin tapauksessa nousemaan ainakin 9 tai 10 miljardiin ennen kuin kasvu asettuu.
Tällä väestökasvulla on ollut jo nyt ja tulee vielä olemaan mullistavia seurauksia siihen, miten ihmiskunta hoitaa suhteensa ympäristöön ja järjestää ihmisyhteisöjen, kansakuntien ja valtioiden, välisen kanssakäymisen.
Vaikka historia voi kertoa miten asioita on valtioiden kanssakäymisessä onnistuneemmin tai epäonnistuneemmin ratkottu vielä parin miljardin ihmisen maailmassa, niin siitä miten se tehdään seitsemän miljardin ihmisen maailmassa ei meillä voi olla tietoa.
Meillä voi parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisten toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Kaikki kolme osatekijää ovat kestävälle kehitykselle välttämättömiä.
Erityisesti viimeksikuluneen parin sadan vuoden ajan, ns. teollisen vallankumouksen jälkeen, on ihminen ammentanut luonnosta raaka-aineita, muokannut niitä mieleisekseen ja näin tehdessään päästänyt luontoon koko ajan kasvaneen määrän haitallisia päästöjä ja jätettä. Näin toimiessamme emme ole ottaneet huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyttä emmekä pitäneet huolta uusiutuvien varojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.
Kukaan ei voi varmuudella tietää, onko kestävän kehityksen saavuttaminen enää mahdollista. Sen tiedämme, että ihmisperäinen ilmastonmuutos on edennyt ja etenee koko ajan, kysymys on vain siitä, saadaanko se vielä rajoitettua niin, että kaikista katastrofaalisimmat seuraukset vältetään.
Pohjoismaiset yhteiskunnat antavat hyvän, vaikka ei toki täydellisen esimerkin niistä keinoista, joilla kestävä kehitys voidaan toivottavasti saavuttaa. Ei ole mikään sattuma, että kaikki pohjoismaat ovat yleensä kansainvälisten kauneusvertailujen kärkikymmenikössä.
Suosikkini näistä monista arvioinneista on niin kutsuttu index of failed states, jonka mukaan Suomi on maailman ”least failed state”, vähiten epäonnistunut valtio maailmassa. Tästä voimme syystä olla ylpeitä, mutta määrittely ”vähiten epäonnistunut” sisältää sen, että myös meillä voi olla paljon parantamisen varaa.
Pohjoismailla on siis annettavaa esimerkkinsä voimalla, ja meitä ollaan valmiita kuuntelemaan herkemmin kuin monia muita. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että itse pidämme huolen mallimme toimivuudesta ja kestävyydestä.
Vaikka Suomi muiden pohjoismaiden tavoin edelleen erottautuu edukseen, olemme mekin olleet jo pitkään väärällä tiellä. Sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen on annettu heikentyä. Terveyssektori on tästä huolestuttavin esimerkki, jossa näkyy miten luokkayhteiskunta tekee paluuta, sillä seurauksella että terveyserot ovat kasvussa.
Olemme myös saaneet uusia järkyttäviä esimerkkejä siitä, mihin yksityistämis- ja kilpailuttamisvimma johtaa, kun ihmisten terveys ja turvallinen vanhuus alistetaan voitontavoittelun välikappaleiksi.
Kansalaisten eriarvoisuus on kaiken kaikkiaan lisääntynyt. Tuloerot ja köyhyysaste olivat Suomessa pienimmillään 20 vuotta sitten, sen jälkeen molemmat ovat taas alkaneet kasvaa.
Tätä ei suomalaisten enemmistö ole milloinkaan halunnut tai pitänyt oikeana. Vuoden takaisten eduskuntavaalien jytky selittyy ensi sijassa suomalaisten pettymyksellä kaikkiin muihin puolueisiin, joiden nähdään olleen osaltaan vastuussa kielteiseksi koetusta kehityksestä.
Vaalitulosta kunnioittaen vaalien voittajille tarjottiin mahdollisuus tulla mukaan kantamaan hallitusvastuuta, mutta heidän oma, sen jälkeen nähdyn valossa hyvin ymmärrettävä ratkaisunsa oli todeta, ettei heillä ole kiinnostusta eikä kykyä tällaiseen vastuunkantoon.
Perussuomalaisilla on edessään väistämättä sisäinen pyykinpesu ja rajanveto rasismiin ja vihapuheeseen. Tämä on välttämätöntä, jos he haluavat muiden silmissä olla tulevaisuudessa mahdollisia yhteistyökumppaneita.
Tällaisen vaalituloksen jälkeen hallituksen muodostaminen oli erityisen vaikeata. Ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikasta kyettiin tosin sopimaan kahdessa päivässä, mutta muu vaatikin jo sitten useita viikkoja.
Hallitusohjelmaan kirjattiin yksiselitteinen sitoutumisemme eurooppalaiseen yhteistyöhön ja EU:n vahvistamiseen. Euroopan velkakriisi ja sen hoidossa tehdyt kallliit virheet eivät ole vielä osoitus Euroopan epäonnistumisesta vaan EU:n heikkouksista, joiden korjaamista sosialidemokratia pitää välttämättömänä. Kritiikkimme ei ole ollut Eurooppa-vastaista, vaan tähdännyt kestäviin ja oikeudenmukaisiin eurooppalaisiin ratkaisuihin.
Tästä oli kyse silloin kun me sosialidemokraatit Suomessa kaksi vuotta sitten äänestimme oppositiossa Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan siksi, että emme uskoneet ratkaisun kestävyyteen ilman sijoittajavastuun riittävää toteutumista. Tämän jälkeen ovat lukuiset uudet tukipäätökset, joilla kriisin etenemistä ei kuitenkaan ole saatu pysäytettyä, osoittaneet arviomme täysin oikeaksi.
Siksi saimme myös hallitusohjelmaan selvän kirjauksen Suomen linjan muuttamisesta eurokriisin hoidossa. Tämän mukaisesti hallitus on valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen johdolla myös toiminut ja ratkaissut vakuusvaatimuksemme tyydyttävästi ja tavalla, joka on osaltaan pakottanut muutkin katsomaan velkakriisin lohdutonta totuutta silmiin.
Sosialidemokraatit ovat olleet muutoinkin aiheesta tyytyväisiä hallitusohjelmaan. Sen muuttaminen käytännöksi on kuitenkin erityisen haasteellista nyt alaspäin osoittavien talousodotusten vallitessa. Oli sitäkin tärkeämpää, että kykenimme jo hallitusneuvotteluissa sopimaan myös siitä, miten tarkistuksia mahdollisesti muuttuneissa oloissa julkisen talouden vakauden turvaamiseksi tehdään.
Hallitusohjelmaan on selvästi kirjattu tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä. Se miten tässä onnistutaan, tulee olemaan ratkaisevaa sille miten sosialidemokraattien seuraavissa vaaleissa käy. Jo ensimmäinen budjetti kaikkine veroratkaisuineen ja perusturvan jälkeenjääneisyyden korjaavan 100 euron korotuksineen tasaa tuloeroja. Vielä merkittävämpää on, että maaliskuun kehysriihessä kytettiin myös sipimaan veroja korottavista ja menoja leikkaavista uusista toimista siten, että ne eivät enää kasvata tuloeroja vaan todennäköisesti niitä vähentävät.
Nuorten yhteiskuntatakuu on keskeisimpiä hallitusohjelmassa sovittuja uudistuksia, joka toteutettuna ehkäisee syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua. Samaa tulee merkitsemään myös keskusjärjestöjen raamisopimus työmarkkinoilla, joka palauttaa kaivattua luottamusta pohjoismaiseen sopimusyhteiskuntaan yhtenä talouden kestävyyttä tukevana ainutlaatuisena vahvuutena.
Menojen ja tulojen sopeutus ei yksin riitä. Tarvitaan myös kestäviä rakenteellisia uudistuksia, joista kuntauudistus ja puolustusvoimien rakenneuudistus ovat esimerkkejä.
Näiden rinnalle tarvitaan myös uusi kansallinen terveysprojekti, jonka lähtökohtana täytyy olla terveyserojen supistaminen. Kun rikkaimmat suomalaiset voivat odottaa elävänsä yli 13 vuotta pitempään kuin köyhät keskuudessamme, on tämä yksittäislukuna ehkä hätkähdyttävin osoitin siitä, mitä takaoven kautta tapahtuva luokkayhteiskunnan asteittainen paluu merkitsee. Tähän on puututtava takaamalla laadukas julkinen terveydenhoito kaikille ja lopettamalla yksityisen terveysbisneksen ja eriarvoisuuden kasvattaminen valtion ja veronmaksajien kukkarosta.
Pohjoismaiden hyvinvointivaltiomalli on kuitenkin kansallinen sovellutus. Globalisaatio on asettanut rajat sille, mitä kansallisella tasolla voidaan tehdä. Eurokriisi on tästä kouriintuntuva osoitus. Niille jotka haluavat puolustaa ja vahvistaa hyvinvointivaltiota ei sisäänpäinkääntyminen ja pahan maailman torjuminen näppärillä iskulauseilla ole mikään ratkaisu.
Se että haluamme tehdä omassa maassamme pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoja toteuttavaa politiikkaa ei vielä riitä. Vaikka hoitaisimmekin oman taloutemme mallikelpoisesti, joudumme kantamaan seuraukset koko kansainvälisen finanssikapitalismin kriisiytymisestä. Vieläkään emme voi olla varmoja siitä, että EU:n velkakriisi olisi näin loppuun saakka hoidettu, saatikka että voisimme nyt uskoa etteivät uudet finansskriisit olisi enää mahdollisia.
Tarvitaan maailmanlaajuisia pelisääntöjä, joilla markkinat voidaan palauttaa hyödyllisen rengin asemaan siitä omavaltaisesta ja vastuuttomasta isännän roolista, jonka ne ovat omineet. EU on tärkeä ja välttämätön väline, mutta nimenomaan globaalina toimijana.
Hallitusohjelma nostaakin paremman globalisaationhallinnan keskeiseksi tavoitteeksi. Tähän kuuluvat niin toimet finanssimarkkinoiden paremmaksi valvomiseksi ja verottamiseksi kuin toiminta veroparatiisien sulkemiseksi, kansainvälisen kauppajärjestelmän oikeudenmukaisen toiminnan vahvistamiseksi ja ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi ja kaikilla muillakin tavoilla kestävän kehityksen toteuttamiseksi.
Näistä toimista finanssitransaktiovero, jota edellinen porvarihallitus piti vielä täysin mahdottomana ajatuksena, on nyt Suomen hallitusohjelmassa ja etenemässä EU:ssa. Se ei toteudu ensi vaiheessa globaalina eikä todennäköisesti koko EU:n käyttöönottamana, mutta jo euroalue, jossa sekä Saksa että Ranska ovat vahvasti sitoutuneet sen toteuttamiseen, on riittävän merkittävä kriittinen massa ottamaan sen käyttöön ja myös Suomen tulee olla aktiivisesti asiaa kannattamassa.
Kansainväliseen kehitykseen vaikuttaminen EU:n jäsenenä ja aktiivisena toimijana kaikilla kansainvälisille foorumeilla on välttämätöntä turvallisuutemme ja hyvinvointimme varmistamiseksi.
Maailman valtiot ovat satoja vuosia toimineet uskoen, että voivat ajaa kansallista etuaan toisten kansallisten etujen kustannuksella. Tässä tukeuduttiin myös voimapolitiikkaan eli käsitykseen, että sotilaallinen voima, sen kerääminen eli varustautuminen ja, sotilaallisella voimalla uhkaaminen ja myös sen käyttäminen on sekä hyväksyttävä että toimiva tapa ajaa valtion kansallista etua. Se istui luontevasti suurvalloille, mutta samaan nojasivat myös pienemmät valtiot jotka eivät historian valossa ole välttämättä käyttäytyneen sen hyveellisemmin , niillä on vain ollut vähemmän mahdollisuuksia harjoittaa omaa voimapolitiikkaansa.
On monia syitä miksi voimapolitiikan mahdollisuudet ovat maailmassa vähentyneet. Kuuluisa ihmisluonto, johon niin usein vedotaan, ei varmaan ole muuttunut, mutta maailma on. Osuutensa on myös teknologian muutoksilla ja sillä, miten ihmisten osaaminen erotuksena raadannan tai raaka-aineiden käytön määrästä nykyisin määrittelee hyvinvoinnin mahdollisuudet. Se tarkoittaa mm. sitä, että voimapolitiikan keinoin hankitut raaka-ainelähteet tai vieraiden kansojen alistaminen orjatyövoimaksi eivät enää tuota kestävää menestystä.
Keskinäisen riippuvuuden maailmassa, jossa perinteiset sotilaalliset uhat ovat korvautuneet paljolti uusilla, ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvilla uhilla, turvallisuutta voidaan edistää vain monenkeskisen YK-järjestelmään tukeutuvan laajan yhteistyön kautta.
Sotilaalliset välineet ovat tässä toissijaisia. Niitäkin tarvitaan osana laaja-alaista kriisinhallintatyötä, mutta yksinään ne eivät mitään kriisejä estä eivätkä ratkaise. Naisten aseman vahvistaminen ja heidän osallistumisensa lisääminen on avain monien maailman ongelmien ratkaisemiseen.
Yhtä välttämätön ehto kuin monenkeskinen ja kattava yhteistyö on ihmiskunnan selviytymiselle, on myös oikeusvaltioperiaatteiden, demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vahvistaminen. Elämme maailmassa, jossa kaikki riippuu kaikesta: ei ole kestävää rauhaa ja vakautta ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista, ei ole taloudellista kehitystä ilman vakautta, ei ole kestävää ihmisoikeuksia kunnioittavaa demokratiaa ilman ihmisten perusturvan ja toimeentulon varmentavaa kehitystä. Tämä näkyy maailmassa niin myönteistä kehitystä vahvistavissa hyvissä kierteissä kuin hajoavien valtioiden noidankehissä.
Yhteinen nimittäjä näille kaikille on myös sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeuksien ja osallistumisen täysimääräinen toteuttaminen, joka on avaintekijä niin rauhalle ja vakaudelle, kehitykselle kuin ihmisoikeuksien toteutumiselle.
Siksi keskeisiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat toiminta naisten aseman ja voimaannuttamisen ja ihmisoikeuksien puolesta, osallistuminen rauhanvälitykseen ja laaja-alaiseen kriisinhallintaan sekä työ demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan paremman globalisaatiohallinnan puolesta.
Tähän liittyy luontevasti myös säällisen työn nostaminen kansainvälisissä järjestöissä, kehitysyhteistyössä ja kauppapolitiikassa keskeiseen asemaan samoin kuin aktiivisuus aseistariisuntakysymyksissä jossa erityisen ajankohtainen on nyt työ tavanomaisten aseiden kauppaa ja saatavuutta rajoittavan kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi.
Meidän on toimittava johdonmukaisesti arvojemme puolustamiseksi myös silloin kun joudumme harkitsemaan myydäänkö aseita ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin suomalaisten työpaikkojen vuoksi, vaietaanko poliittisista vangeista kauppasopimusten toivossa ja ollaanko mieluummin kotimaisten säästöpaineiden vuoksi vapaamatkustaja kuin aktiivinen osallistuja kehityspolitiikassa ja kriisinhallinnassa.
Pohjoismaiden sitoutuminen tasa-arvoon, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittamiseen kaikessa kansainvälisessä työssä on meidän tärkein antimme turvallisemman ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseksi.
