Kokonaisvaltaisuudesta
Puhumme nykyään kriisinhallinnan yhteydessä johdonmukaisesti kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta. Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia tarjoaa lähtökohtia siihen, miten tämän käsitteen ymmärrämme:
Suppeamassa määritelmässä korostuu sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan välinen koordinaatio ja yhteistyö.
Laajemmassa mielessä kokonaisvaltaisuudessa on kyse kriisien ja konfliktien ehkäisystä ja hallinnasta mahdollisimman tehokkaasti ja johdonmukaisesti käyttäen laajalti eri keinoja kuten humanitaarinen apu, kehitysyhteistyö, kriisinhallintatoimet, rauhanvälitys ja muu poliittinen vaikuttaminen.
Molemmat merkitykset ovat relevantteja. Ne myös edellyttävät toiminnan kehittämistä edelleen niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla, sekä Euroopan unionin instrumentteja hyödyntämällä että muilla kansainvälisillä foorumeilla kuten YK:ssa.
Laaja näkökulma: hauraat valtiot ja valtionrakentaminen yhteisenä nimittäjänä
Tarvetta laajalle näkökulmalle korostavat myös viime aikojen tapahtumat Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Arabimaailman kuohunta on osoittanut, miten olennainen merkitys ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä kehityksellä on inhimilliselle turvallisuudelle, ja ettei vakaus ole kestävällä pohjalla, ellei ole oikeusvaltiota eikä kunnioiteta demokratiaa ja ihmisoikeuksia.
Myös viime vuonna julkaistut OECD:n kehitysapukomitean valtionrakennukseen liittyvä ohjeistus ja Maailmanpankin kehitysraportti painottavat kansalaisten odotuksia ja legitiimejä instituutioita, jotka kykenevät tarjoamaan kansalaisille ”turvallisuutta, oikeutta ja työpaikkoja”.
Kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys; hauraiden valtioiden tukeminen; demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien edistäminen; sekä kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen – ja erityisesti naisten aseman ja osallistumisen parantaminen – nousevat hallitusohjelmassa vahvasti esille.
Myös Suomen toiminnan kehittämistä hauraissa valtioissa ja konfliktialueilla on tarkasteltava valtionrakennuslinssin läpi. Yksi kriisinhallintaa ja kehitysyhteistyötä yhdistävä kasvava toimialue on kohdevaltioiden omien turvallisuusrakenteiden kehittäminen. Valtion kyky vastata sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudestaan on olennainen osa laajempaa valtionrakentamista. Kyse ei ole vain yksittäisten avaintoimijoiden tehokkuudesta, vaan laajemmin turvallisuussektorin vastuullisuuden ja hyvän hallintotavan edistämisestä. Samalla on muistettava, että liikutaan valtioiden suvereniteetin kannalta hyvin sensitiivisillä vesillä. Valtionrakennus edellyttää aina kansallista omistajuutta ja sitoutumista muutoksiin. Selvää myös on, että sitä voidaan menestyksellä harjoittaa ja tukea vain demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavan oikeusvaltion oloissa.
On selvää, että joudumme tästä eteenpäin elämään tiukkojen talousraamien kanssa. Toiminnan tehostamiseksi tarvitaan raja-aidat ylittävää ajattelua. Turvallisuuspolitiikassa, kehityspolitiikassa ja ihmisoikeuksien edistämisessä tarvitaan kaikkien panosta yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi ja yhteisten arvojen turvaamiseksi.
Suomen omassa toiminnassa kokonaisvaltaista otetta on kehitetty muun muassa Afganistanin osalta. Suomella on Afganistan-selvityksissä linjatut selvät tavoitteet ja painopisteet, joita toteutetaan niin sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa kuin kehitysyhteistyössä ja kahdenvälisissä suhteissakin. Samalla tunnustetaan humanitaarisen avun erillinen rooli ja vastuut. Suomi on sitoutunut YK:n laatimiin kansainvälisiin suuntaviivoihin humanitaarisen avun ja sotilaallisen toiminnan koordinaatiosta. Afganistanin vaikeissa olosuhteissa humanitaarisen toiminnan puolueettomuuden ja riippumattomuuden periaatteista kiinni pitäminen on erityisen tärkeää.
Suomen panosta oikeusvaltiokehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien tukemiseen voidaan vahvistaa hyödyntämällä siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön synergioita. Kehitysyhteistyön puitteissa rahoitetaan jo nyt useita turvallisuuden ja kehityksen hankkeita. Esimerkkejä ovat tuki siviilipoliisin kehittämiselle Palestiinalaisalueilla sekä Afganistanin poliisi-syyttäjä –koulutushanke, jonka Kriisinhallintakeskus on toteuttanut yhdessä EU:n Afganistanin poliisioperaation kanssa.
Suomen kriisinhallintaosallistumisesta
Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen valtiokunta ja tasavallan presidentti tarkastelevat säännöllisesti Suomen osallistumista kriisinhallintaan. Edellisen tarkastelun yhteydessä maaliskuussa todettiin jälleen tarve kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan. Lähtökohtana on, että Suomi osallistuu jatkossakin kriisinhallintatehtäviin uskottavalla tasolla.
Parhaillaan sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä toimii noin 250 suomalaissotilasta, joista pääosa Afganistanissa. Suomen osallistuminen vahvistuu aivan lähiaikoina Libanonin UNIFIL-operaation sekä Syyrian tarkkailuoperaation myötä yli neljäänsataan. Nousevalla linjalla on syytä jatkaa edelleen.
Siviilikriisinhallinnan tehtävissä palvelee tällä hetkellä noin 120 Suomen lähettämää asiantuntijaa, joista valtaosa EU-operaatioissa. Suomen osallistuminen siviiliasiantuntijoilla YK:n operaatioihin on viime aikoina jäänyt vähäiseksi, mutta käynnissä oleva prosessi YK:n siviilikapasiteettien vahvistamiseksi voi avata uusia mahdollisuuksia myös suomalaisasiantuntijoiden lähettämiselle. Vahvempi profiloituminen YK:ssa tukee myös Suomen pyrkimystä turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Siviilikriisinhallinnan painotuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on luontevaa tarkastella siinä yhteydessä, kun siviilikriisinhallinnan strategia hallitusohjelman mukaisesti päivitetään.
Siviilikriisinhallinnan määräraha kaventui tälle vuodelle miljoonalla eurolla. Painopisteen siirtyessä olosuhteiltaan vaativiin ja siten myös kalliimpiin operaatioihin, kuten Afganistaniin, on osallistumista jouduttu vähentämään viime vuosien tasolta. Suomi on kuitenkin edelleen yksi niistä EU:n jäsenmaista, joka lähettää eniten asiantuntijoita siviilikriisinhallinnan operaatioihin. Vaikka suhteessa väkilukuun olemme edelleen täysin omassa sarjassamme, on tärkeätä tulevaisuudessa varmistaa kriisinhallinnan riittävä ja kasvava resursointi.
YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 ”naiset, rauha ja turvallisuus” on edelleen keskeisellä sijalla Suomen toiminnassa. Kriisialueen naiset on saatava mukaan, kun konflikteja ratkotaan ja maata jälleenrakennetaan. Vastaavasti on tärkeää, että kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin osallistuu naisia; naisten osallistuminen tulisi nähdä kriisinhallinnan tuloksellisuutta vahvistavana tekijänä.
Kansallisen 1325-toimintaohjelman päivittäminen on loppusuoralla. Tällä hetkellä Suomen lähettämistä siviilikriisinhallinnan asiantuntijoita lähes 40 % on naisia, mikä on EU-vertailussakin erinomainen saavutus. Tavoitteena on saada naisia myös johtotehtäviin. Sotilaallisessa kriisinhallinnassa naisten määrän lisäämistä hidastaa asepalveluksen suorittaneiden naisten rajallinen määrä, mutta silläkin puolella tilannetta on syytä pyrkiä asteittain kehittämään.
Kriisinhallinnan vaikuttavuudesta
Eduskunnassa, mediassa ja kansalaisten keskuudessa on ymmärrettävästi odotuksia kriisinhallinnan tuloksia kohtaan, ja jo yleisen valtionhallinnon tehokkuudenkin nimissä on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä kriisinhallintatoiminnallamme saadaan aikaan.
Kriisinhallinnan vaikuttavuuteen kiinnitetäänkin entistä enemmän huomiota, ja sen arviointia kehitetään. Maaliskuussa käynnistettiin ulko-, puolustus- ja sisäministeriöiden yhteinen tilaustutkimushanke, jonka tavoitteena vaikuttavuuden paremmalle arvioimiselle. Kehittämistie ei ole helppo tai nopea – kehitysyhteistyössä prosessi on kestänyt useamman vuosikymmenen ja jatkuu edelleen.
Myös priorisoinnille on tarvetta. Suomen kriisinhallintaosallistuminen on tarkoituksenmukaista keskittää niihin ulko- ja turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kannalta merkittäviin operaatioihin, joissa Suomen panoksella voidaan saavuttaa erityistä lisäarvoa ja vaikuttavuutta. Esimerkiksi EU:n siviilikriisinhallinnassa ei kaikkiin operaatioihin osallistuminen ole enää itseisarvo. Samalla johtotehtävät tai muut avaintehtävät – esim. joidenkin operaatioiden tasa-arvo –asiantuntijoiden tehtävät – voivat tuoda kohtuullisellakin panoksella niin tuloksia kentällä, tulevaisuudessa tarpeellista kokemusta ja osaamista kuin myönteistä näkyvyyttä Suomelle.
Kriisinhallinnan kehittämisestä
Kansainvälisessä vertailussa Suomen on vaikea profiloitua pelkästään määrillä. Sen vuoksi entistä keskeisimmiksi nousevat myös kansainvälisten kriisinhallinnan järjestelmien ja voimavarojen kehittämiseen tähtäävät toimet. Suomella on aktiivisena ja aloitteellisena toimijana mahdollisuus olla luomassa uusia toimintatapoja. Suomen on luontevaa hakea sentyyppistä roolia, joka meillä oli EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa luotaessa.
Sekä roolimme siviilikriisinhallinnan kansainvälisenä kehittäjänä että nopeasti noussut kansainvälinen profiilimme rauhanvälityksessä ja päätöslauselman 1325 toimeenpanossa osoittavat, että pienenkin maan on mahdollista toimia kokoaan suuremmassa roolissa.
Suomen etuna kansainvälisessä kehittämistyössä on vahva kansallinen pohjamme, ml. kriisinhallintaa koskeva lainsäädäntö. Hallinnonalojen mutkattomalle yhteistyölle on pitkät perinteet ja olemassa olevat mallit, joita kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia täydentää. Erityinen vahvuutemme on avoin ja tiivis suhde kansalaisjärjestöjen kanssa, mitä on syytä pitää aktiivisesti yllä. Osaamisemme kehittämisessä merkittävää potentiaalia on myös Kriisinhallintakeskuksen (CMC) ja Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (FINCENT) muodostamassa Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.
Yksi hedelmällinen kehityssuunta voi olla kansainvälinen koulutusyhteistyö, joka on kustannustehokas keino tukea yhteiskunnan perusrakenteiden vahvistamista hauraissa valtioissa. Operaatio-osallistumisen ohella pyritään panostamaan lisääntyvästi kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen koulutusosaamisen viemiseen. Tavoitteena on vahvistaa kehittyvien maiden omaa kriisinhallintakykyä. Toiminta on toistaiseksi keskittynyt Itä-Afrikkaan, jossa pohjoismaiset puolustushallinnot NORDEFCO-yhteistyön puitteissa tukevat Itä-Afrikan valmiusjoukkojen kehittämistä. Suomen koordinaatiovastuulla tässä yhteistyössä on kriisinhallinnan koulutustuki.
Kriisinhallintakykyjä laajempana tavoitteena on kriisialueiden omien turvallisuusrakenteiden ja oikeusvaltiokehityksen tukeminen. Uutta kiinnostusta suomalaiseen osaamiseen onkin Arabikevään myötä tullut Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueelta. Suomalaisen koulutusosaamisen erityisvahvuuksia voisivat olla esimerkiksi ihmisoikeus- ja tasa-arvonäkökulma, turvallisuussektorin uudistaminen ja integroitu rajaturvallisuuden konsepti, jossa Suomi on maailman huippua.
Suomi jatkaa johdonmukaisesti kokonaisvaltaisen lähestymistavan korostamista myös kansainvälisten järjestöjen tasolla, mukaan lukien YK:ssa.
Euroopan Unionillaon kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan alalla mahtavaa potentiaalia, mutta parempien tulosten aikaansaaminen edellyttää lisää huomiota siviili-sotilas –yhteistyön mahdollisuuksiin ja rakenteiden tehokkaampaan keskinäiseen yhteistyöhön sekä ulkosuhdehallinnon sisällä että komission kanssa. Myös johdonmukaisuutta ja priorisointia YTPP-operaatioiden ja komission sekä jäsenmaiden kehitysohjelmien välillä olisi vahvistettava. Suuntana tulisi olla EU:n yhteiset maa- tai aluestrategiat. Tässä suhteessa Afganistan ja Afrikan sarvi ovat hyvä alku.
Kehitettävää on myös siinä, miten eri järjestöt ja toimijat voivat täydentää toisiaan parhaan lisäarvon aikaansaamiseksi. Natosta ei ole jatkossakaan tulossa siviilikriisinhallintatoimijaa, mutta se kehittää kykyään toimia osana laajempaa kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Koordinaatiossa muiden toimijoiden kanssa on otettu askeleita eteenpäin. Hyvä esimerkki on EU:n poliisioperaation ja Naton operaatioiden keskinäisen yhteistyön vahvistuminen Afganistanissa kahden viime vuoden aikana. Osansa tässä kehityksessä on ollut myös EUPOLin suomalaisella päälliköllä, prikaatikenraali Jukka Savolaisella.
Lopuksihaluan esittää Katu ry:lle lämpimät kiitokset sen pitkäjänteisestä aktiivisuudesta kriisinhallinta-asioissa. Katu ja muut kansalaisjärjestöt luovat osaltaan sitä osaamis- ja kokemuspohjaa, jonka päälle kansallinen toimintamme voi rakentua. Samalla haluan lausua tunnustukseni kaikille usein vaativissakin kenttätehtävissä palveleville asiantuntijoille sekä Kriisinhallintakeskuksen ja FINCENTin ammattitaidolle, joilla on ollut ja on edelleen keskeinen merkitys siinä, että suomalaisen kriisinhallinnan osaamista arvostetaan yli maamme rajojen.
