Musta Ukko – Kari Suomalainen Pekka Halosen vieraana
Arvoisat kutsuvieraat, hyvät poliittisen satiirin ystävät!
Kari Suomalainen aloitti jo silloin valtakunnan merkittävimmän päivälehden Helsingin Sanomien piirtäjänä vuonna 1951, suurin piirtein samoihin aikoihin kuin minusta tuli säännöllinen lehdenlukija. Kun siihen aikoihin aloitin lehden luvun takasivuilta eli sarjakuvista oli Karin piirros helppo silta vähitellen tutustua, jos ei nyt lehden pääkirjoituksiin, niin pääkirjoitussivuun kuitenkin.
Voimakkaimman vaikutuksen Kari luonnollisesti jätti juuri 50- ja 60-luvulla, yhtä hyvin minuun kuin koko suomalaiseen julkisuuteen. Hänellä ei ollut samaan sarjaan yltäviä kilpailijoita pilapiirtäjänä, ja se oli aikaa jolloin hän monin tavoin hahmojensa ja oivallustensa kautta rikastutti pysyvästi Suomen poliittista kulttuuria. Esimerkiksi hänen poliittisia puolueita kuvaavat hahmonsa olivat niin osuvia, että muutkin aikakauden pilapiirtäjät niitä suruttomasti sovelsivat. Vaikuttavimmin ihmisten mieliin jäi luultavasti kokoomusta kuvannut kypäräpappihahmo. Ehkä juuri siksi se myös oli ainoa puoluehahmo jota Uuden Suomen pilapiirtäjä, kenties toimituksellisesta johdosta tulleen ohjauksen seurauksena, ei sellaisenaan jäljitellyt.
Karin suvereeni asema aikansa politiikan kuvaajana näkyy siinäkin, että melkein kaikki 50-, 60- ja 70-lukua käsittelevät historiantutkijat ovat Suomea käsittelevissä kirjoissaan käyttäneet, tai olisivat ainakin halunneet käyttää, Kari piirroksia kuvituksena.
Karin yhteiskunnalliset näkemykset heijastavat tietenkin aikaansa ja eivätkä kaikki hänen aikalaisensakaan olleet niistä suinkaan samaa mieltä. Joissain asioissa häntä voi pitää aikansa toisinajattelijana – määritelmä, joka luultavasti olisi häntä hyvinkin miellyttänyt. Hänen työtään politiikan satiirikkona onkin luonnollisesti tarkasteltava omaa aikaansa vasten, samalla kun ajallinen etäisyys antaa nyt mahdollisuuden nähdä ja ymmärtää mitä ajatonta ja kestävää se on meillekin jättänyt. Vallan ja vallanpitäjien samanaikaisesti myötätuntoinen ja kriittinen sekä vakava ja humoristinen ja joskus piikikäskin kuvaaminen on avoimen ja kansanvaltaisen yhteiskunnan elinvoiman osoitus ja myös sen elinvoiman takaaja.
Karin elämäntyön runsain, näkyvin ja tunnetuin siivu olivat noin 40 vuoden aikana Helsingin Sanomissa julkaistut 7500 piirrosta. Niiden kautta hän on jäänyt lähtemättömästi aikalaistensa mieleen. Hänestä näin syntynyt kuva on kuitenkin aivan liian yksipuolinen. Kuten tämä näyttely ja täällä nähtävillä olevat hänen sota-ajan piirroksensa, akvarellinsa ja öljymaalauksensa kertovat, hän oli monipuolinen taiteilija. Ja oikeastaan enemmänkin kuin sitä, sillä hän oli jo sukutaustansakin vuoksi eräänlainen renessanssi-ihminen, jonka omaan repertoaariin kuuluivat niin musiikki kuin kansallisteatterin lavalle päässyt kokeilu näytelmäkirjoittajanakin. Ei ole sattuma, että tässä tilaisuudessa saimme nauttia juuri fagotin soitosta – Karin omasta instrumentista.
On hyvin luontevaa, että Kari on tänään täällä Halosenniemessä vieraana. Onhan hänellä ja Pekka Halosella monien harrastusten ohella yhdistävänä tekijänä myös Kari Suomalaisen isoisä Emil Wikström, Pekka Halosen kanssa Pariisissa opiskellut taiteilijakollega.
