Koko 2000-luku on ollut kriisien aikaa: ruokakriisi, energiakriisi, ilmastokriisi, finanssikriisi, talouskriisi? Onko
meillä kaikkien muiden kriisien lisäksi myös demokratian kriisi? Tämän pohtiminen on monestakin syystä ajankohtaista ja aiheellista.
Suomi on Transparency Internationalin korruptioarvioissa viime vuonna pudonnut aiemmalta pitkään hallussaan pitämältään paikalta maailman vähiten korruptoituneena maana kuudennelle sijalle. Vielä vähän aikaa sitten olisin kuitannut tämän toteamalla, että se on kiusallista, mutta ei vielä hälyttävää. Vaikka ero kärkeen on pieni voi se nykyisin Suomesta maailmalle leviävän uutisoinnin valossa paremminkin laajentua kuin supistua sitä mukaa kun kaksi vuotta vellonut keskustelu vaalirahoituksesta tuo uusia mätäpaiseita julkisuuteen ja tuottaa kuvia kiemurtelevista, huonomuistisista ja ahneista poliitikoista.
On totta, että verrattuna vaikkapa ranskalaisiin vaalirahaskandaaleihin tai siihen, millaista meno Berlusconin Italiassa on, nämä kehittyvien maakuntien Suomen pojat ovat lähinnä kakkosdivaritason nappikauppiaita. Sama pitää paikkansa myös siihen nähden, millaista peliä koti- ja ulkomaisella hämärärahalla Suomessa 50- ja 60-luvulla harjoitettiin, mistä historiantutkijat ovat vähitellen alkaneet tuoda yksityiskohtaista tietoa.
Ei ole silti mitään syytä väheksyä saatikka puolustella esiin tulleita väärinkäytöksiä. Suomi ei ole politiikan Italia, ja on oltava varuillaan, ettei siitä sitä etäisestikään muistuttavaa maata tule. On siis erinomainen asia, että kuohuttavien vaalirahoituskäytäntöjen julkitulo on johtamassa lainsäädännön selventämiseen ja tiukentamiseen. Vaikka esitetyt tiukennukset eivät olekaan vielä riittäviä, niin oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa.
Sosialidemokraattien ei kuitenkaan tule tuudittautua siihen, että kahden suuren porvaripuolueen vaalirahasekoilut sellaisenaan lisäisivät kannatustamme. Kun Suomessa jo nyt noin 35 prosenttia ihmisistä ei gallupeissa osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta jota voisivat kannattaa, niin tämä luku voi näiden sekoilujen vuoksi vain kasvaa.
Luonnollista olisi, että sosialidemokratia kanavoisi politiikkaan kohdistuvan kasvavan tyytymättömyyden määrätietoiseksi poliittiseksi muutosvoimaksi. Kuitenkin on varauduttava siihen, että tämä tyytymättömien luku vain nousee niin kauan kun oppositiokaan ei pysty muuhun kuin lyhytnäköiseen kvartaalipolitikointiin. Kvartaalitalouden lyhytnäköinen tilapäisen edun maksimointi on siirtynyt myös politiikkaan silloin, kun puolueet suunnittelevat esiintymisensä ja ulostulonsa sen mukaan, minkä viimeisimpien gallupeiden valossa ja tiedossa olevassa uutisvirrassa uskotaan keräävän eniten julkisuutta ja saavan myönteistä vastakaikua. Tähän kuuluu myös se, miten yhtä tärkeäksi kuin omien vahvuuksien ja ajatusten esittely on noussut vastustajien heikkouksien ja motiivien parjaaminen, jonka varmin seuraus on koko poliittisen järjestelmän arvostuksen ja uskottavuuden heikkeneminen.
Nämä politiikan täyskodittomat ihmiset ovat valtaosaltaan sellaisia, joiden näkemykset siitä mitä yhteiskunnassamme on väärin ja mitä näille vääryyksille tulisi tehdä, ovat lähestulkoon yhtenevät sosialidemokratian kanssa. Jos heille esitellään vaikka SDP:n uutta visio-ohjelmaluonnosta niin tuskin heillä on siitä eriävää mielipidettä, ainakaan niin kauan kun ei kerrota kenen ohjelmasta on kyse. Kun näin on tehty nousee ongelmaksi sanojan uskottavuus, jonka puute romutti toiveemme menestyksestä viime vaaleissa.
Nytkin visio-ohjelmamme ja muun sanomamme uskottavuus joutuu koetukselle, kun samassa ohjelmassa kuvaus lähimenneisyydestä huipentuu toteamukseen sosialidemokraattien 12 vuotta kestäneen hallituskauden saavutuksista, jolloin ”maamme nousi niin koulutuksessa, talouskasvussa kuin onnellisuudessa Euroopan ja maailman kärkeen”. Tällaiseen menneisyysvisioon ei puolella sanallakaan ole mahtunut havaintoja siitä, että myös tällä kaudella perusturvaa heikennettiin, suurituloisten veroja kevennettiin, tuloeroja kasvatettiin ja kansalllisvarallisuutta siirrettiin pörssispekulanttien käsiin.
Ei meillä tietenkään ole tarvetta eikä syytä kieltää itseämme tai olla tuntematta aiheellistakin ylpeyttä siitä, mitä 90-luvun vaikeimpina vuosina teimme pelastaaksemme Suomen talouden syöksymästä mustaan aukkoon. Mutta niissä talkoissa kävi niin, että välttämättömyydestä tehtiin hyve, emmekä ajoissa osanneet vapautua talouden asettamasta pakkopaidasta, vaan pidimme kiinni veroalennusohjelmista, yksityistämisistä ja ylitiukoista menokehityksestä silloinkin, kun talouden kasvavaa liikkumatilaa olisi tullut tehokkaammin käyttää hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun pysäyttämiseen. Kun tämän rehellisesti ja avoimesti nyt tunnustamme on meillä myös paremmat mahdollisuudet olla uskottavia uusien, aivan oikein painottuvien ohjelmiemme kanssa.
Hyvinvointipolitiikan tulevaisuudelle seuraavat vaalit voivat olla todella ratkaisevia: jatkuuko porvarillinen meno Suomessa, vaikka muualla maailmassa on jo käännytty pois uusliberalismista ja finanssikriisin jälkeiseen lamaan haetaan jälleen ratkaisuja keynesiläisestä elvytyspolitiikasta. Monien porvarillistenkin hallitusten sokea luottamus kaikkivoimaisten markkinavoimien siunauksellisuuteen on kadonnut. Finanssikriisien uusiutumista halutaan nyt estää lisäämällä avoimuutta, tiukentamalla rahoitusmarkkinoiden valvontaa ja veronkierron vähentämisellä. Niin G20 kuin EU ovat hyväksyneet tästä lupaavia lausumia ja tavoitteita, joiden täytäntöönpano on kuitenkin vielä hyvin kesken.
Monet katsovat jälleen pohjoismaiden suuntaan hyvinvointipolitiikan esimerkkeinä. Maailmanlaajuisista markkinoista riippuvaiset, mutta osaamisensa ansiosta globalisaatiossa voittajiin kuuluvat pohjoismaat eivät ole välttyneet kriisin ulottamisesta niihin, mutta ne ovat muita maita paremmin valmistautuneita siitä selviämiseen. Tämä koskee myös uusliberalismin ahneususkon jättilaskua maksavaa Islantiakin, jolla on edessä olevan tiukan sopeutumiskuurin jälkeen kuitenkin edellytykset palata osaamiseen ja yhteisvastuuseen perustuvaan kestävään hyvinvointipolitiikkaan.
Koskeeko se myös Suomea onkin jo vaikeampi kysymys. Suomessa Vanhasen hallitus on erottautunut yhä selvemmin pohjoismaisesta viiteryhmästä suurituloisia suosiviin veroalennuksiin painottuvalla ja siksi tarpeettoman tehottomaksi jääneellä elvytyspolitiikallaan, jättämällä kunnat ahdinkoon sekä antamalla eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalvelujen rappeutumisen jatkua. Kasvavan työttömyyden edessä se on pysynyt passiivisena. Passiivisuus on ulottunut myös Suomen toimintaan Euroopan unionissa, jossa olemme niin ympäristöasioissa kuin talouden tervehdyttämistoimien suhteen asettuneet jarrumiesten joukkoon.
Ihmisten osaamista, yrittämiskykyä ja tasa-arvoa vahvistava hyvinvointivaltio ei ole tuloksellisuuteensa nähden kallis, mutta ilmainen se ei ole. On avoimesti todettava, että sen alasajon pysäyttäminen ja jatkuva kehittäminen edellyttää valmiutta veroasteen nostamiseen. Tämä ei ole kuitenkaan ongelma maan talouden kilpailukyvylle eikä verotuksen hyväksyttävyydelle silloin, kun pidämme kiinni ja laajennamme universaalimallin mukaista sosiaalipolitiikkaa, jossa kaikki ovat sekä maksajia että edunsaajia. Tämä edellyttää myös sitä, että julkiset palvelut ovat niin laadukkaita ja kaikkien saatavilla ettei pohjaa laajoille yksityisille palveluille synny.
Olemme jo pitkään eläneet maassa, jossa jo kohta 50 vuotta sitten viimeisen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana aloitettu luokkayhteiskunnan pahimmat ilmentymät tehokkaasti hävittäneen hyvinvointivaltion vahvistaminen on pysähtynyt ja jossa päinvastoin luokkayhteiskunta tekee paluuta.
Dramaattisin ilmaus tästä on tuloerojen 1990-luvulla alkanut raju kasvu yleensä ja köyhyysrajan alle pudonneiden ihmisten osuuden uusi kasvu. Vertailukelpoisten mittareiden mukaan suhteellinen köyhyysaste oli Suomessa lähes 20 % vuonna 1966 ja laski tasaisesti aina vuoteen 1993 saakka ollen alimmallaan alle 7 prosenttia. Nyt se on taas kivunnut takaisin lähelle 15 prosenttia.
Tämä johtuu osaltaan tietenkin työttömyydestä ja siitä, miten kasvava osa ihmisistä on kohta kokonaan syrjäytetty työelämästä. Nopeasti heikkenevä työllisyystilanne jota hallitus lähinnä vain passiivisesti seuraa, tulee tätä lisäämään. Kansainvälisille suhdanteille ei Suomen hallitus yksin voi paljoa mitään, mutta meidän oma valintamme on ollut kieltäytyminen harjoittamasta senkaltaista aktiivista työvoimapolitiikkaa, jonka ansioista muissa pohjoismaissa on kaikissa tilanteissa voitu pitää avoin työttömyysaste kaksi prosenttiyksikköä pienempänä ja estää ihmisten luisuminen pitkäaikaistyöttömyyden luomaan toivottomuuteen.
On myös huomattava, ettei työllisyyden paraneminen enää kaikilta osin torju köyhyyttä, ellei myös aktiivista työvoimapolitiikkaa kohdisteta niihin ihmisiin, joilla on kuumimman nousukaudenkin aikana suurimmat vaikeudet tulla markkinaehtoisesti työllistetyksi.
Eniten köyhyyden lisääntyminen kuitenkin johtuu siitä, että verotuksen ja tulonsiirtojen tasaavaa vaikutusta on tehdyillä poliittisilla päätöksillä vähennetty. Menojen leikkauksista julmimpia ovat olleet leikkaukset eri muotoiseen perustoimeentuloon, jotka kaikki ovat jääneet useita kymmeniä prosentteja jälkeen yleisestä ansiotason ja ansiosidonnaisten etuisuuksien kehityksestä. Suomalaisen sosiaalipolitiikan lähtökohtana on ollut, että erimuotoisen syyperusteisen perusturvan tulee olla sillä tasolla, että ihminen voi normaalitilanteessa elää sen varassa joutumatta turvautumaan toimeentulotukeen.
Siksi nopein tapa, jolla voisimme välittömästi nostaa ihmisiä pois köyhyysloukusta olisi työttömyysperuspäivärahan ja alimman sairausvakuutuspäivärahan nostaminen 120 eurolla kuukaudessa. Tällaisen uudistuksen nettokustannus olisi reilusti alle 200 miljoonaa euroa, eli murto-osa siitä mitä jokainen hallituksen enimmäkseen suurituloisia suosinut viime vuosien verouudistus on maksanut. Yksinomaan työnantajien kela-maksun poistossa heitettiin 800 miljoonaa euroa menemään. Rahasta tällaisen korjauksen toteuttaminen ei ole ollut kiinni vaan puutteellisesta poliittisesta tahdosta hoitaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asiaa.
Pienimmän ja pahiten jälkeenjääneen perusturvan nostamisen olisi myös ollut tehokkainta mahdollista elvytystä, toisin kuin hallituksen suurituloisille suuntaamat lisähelpotukset.
Luokkayhteiskunnan paluuta ennakoi myös julkisten palvelujen rappeutuminen. Näkyvintä tämä on terveydenhuollossa, jossa julkinen terveydenhuolto kituu kuntien talousahdingon jatkuessa, samalla kun yksityisiä terveyspalveluja lihotetaan kasvavassa määrin verovaroilla. Tilanne vaihtelee paikkakunnittain suurestikin, mutta yhä useammin alkaa olla niin, että ei-kiireisen vaivan kanssa terveyskeskukseen menevälle potilaalle sanotaan, ”kyllä sinulla on oikeus saada tämä vaivasi kuntoon, mutta jonotuslista on niin ja niin monta viikkoa tai kuukautta. Mutta kadun toisella puolella on yksityinen lääkäriasema. Maksat siellä vähän enemmän, mutta saat vaivasi kuntoon silloin kun se sinulle sopii.” Kun yhä useampi, jolla tähän varaa on sitä mahdollisuutta myös käyttää, olemme saamassa rinnakkaisjärjestelmän, jossa hyvin resurssoidut ja työterveyshuollon, palvelusetelien ja sairausvakuutuksen kautta myös julkista tukea nauttivat yksityiset lääkäriasemat ja sairaalat hoitavat paremmin toimeen tulevan väen, kun taas työttömät, maahanmuuttajat ja pienituloiset jäävät heikkenevän julkisen terveydenhuollon piiriin.
Seuraukset näkyvät jo nyt siinä, miten pitkään Suomessa tasaantuneet terveyserot eri tuloluokkien välillä, ovat jälleen alkaneet kasvaa. Se on puhuvin esimerkki luokkayhteiskunnan paluusta. Huolestuttavaa on myös, miten sama trendi näkyy myös koulutuspolitiikassa, jossa koko ajan pikkuhiljaa tehdään tilaa rinnakkaiskoulujärjestelmän palauttamiselle ja lukukausimaksujen käyttöönotolle. Porvarihallitus on neljässä vuodessa vakavasti jo horjuttanut ja heikentänyt pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltion toimivuutta. Jos tämä saa jatkua vielä neljä vuotta tulevat vahingot olemaan pitkäksi aikaa peruuttamattomia. Toivottavasti suomalaiset tämän ensi kevään vaaleissa torjuvat.
