Perustuslain 16 & 2 momentti sanoo:
”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.”
Kaikki mitä viime vuosina koulutuspolitiikassa ja yliopistoille on tehty, tuntuu olevan tämän kanssa ristiriidassa.
Tänään 18.3. opetusministeriön työryhmä luovuttaa Virkkuselle ehdotuksiaan, joiden joukossa ennakkotietojen mukaan ovat kaikille opiskelijoille tuleva 1000euron opintomaksu, valtion takaaman lainan ylärajan nostaminen sekä maksuttoman opinto-oikeuden rajaaminen yhteen ylempään korkeakoulututkintoon. Häveliäisyyssyistä osa ehdotuksista on kuitenkin siirretty asiakirjan liitteisiin.
On enemmän kuin ymmärrettävää, että opiskelijat reagoivat voimakkaasti tällaisiin esityksiin. Näihin reaktioihin tulisi yhtyä myös jokaisen muun, joka on huolissaan suomalaisen hyvinvointivaltion kestävyydestä ja tulevasta menestyksestä. Maksuton opetus esikoulusta yliopistoihin on suomalaisen hyvin toimivan ja menestyneen koulutusjärjestelmän perusta, eikä sitä saa murentaa luokkayhteiskunnan paluuta ennakoivilla peruspalvelujen romuttamisaikeilla.
Ylipistojärjestelmä on tuottanut hyviä tuloksia, kuten Suomen sijoittuminen kansainvälisissä vertailuissa osoittaa. Se ei tarkoita, etteikö yliopistoissa olisi koko ajan myös parantamisen varaa ja sijaa uudistuksille, mutta viimeaikaiset uudistukset näyttävät jo nyt olleen selvästi enemmän heikennyksiä kuin parannuksia tuoneita.
Hätäisesti voimaan saatettu uusi yliopistolaki on johtanut tilanteeseen, jossa on paljon yliopistojen työntekijöiden ja opiskelijoiden asemaa heikentäviä epävarmuustekijöitä. Hallitus ei ole vahvistanut yliopistojen perusrahoitusta yliopistouudistuksen yhteydessä luvatulla tavalla. Yliopistojen oikeusaseman muuttuessa niille syntyi velvoite vastata itsenäisesti työnantajamaksuista. Tämä tarkoitti 40 miljoonan euron vajetta yliopistojen rahoituksessa. Hallituksen virhettä paikkaamaan tarvitaan nyt muita työnantajia.
Samalla hallitus on opposition päinvastaisista neuvoista huolimatta pitänyt kiinni valtion tuottavuusohjelman – joka käytännössä tarkoittaa henkilöstön leikkausohjelmaa – toteuttamisesta myös taantuman keskellä. Mitkään henkilöstövähennykset eivät sovi sen kanssa, että Suomen yliopiston heikkoutena on vähäinen opettajamäärä suhteessa opiskelijamääriin.
Nyt tuottavuusohjelman noudattaminen on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa esimerkiksi Oulun yliopistossa on käynnistetty 1 600 henkilöä koskevat yt-neuvottelut. Suurimmat vaarat kohdistuvat nyt ensin maakuntayliopistoihin, jotka ovat paitsi osoittaneet kykenevänsä tasokkaaseen tutkimukseen ja opetukseen, myös toimineet alueellisen kehityksen vetureina. Oulun yliopistoa on pidetty maakuntayliopistojen lippulaivana, mutta nyt senkin asema on vaakalaudalla. Muiden yliopistojen ahdinko ei ole Helsinginkään etu, vaan ennakoi sitä että kurjistustoimet ulottuvat pian tännekin.
Koko lähtökohta, jossa valtio tukee yliopistoja rahallisesti sen mukaan, paljonko ne onnistuvat saamaan yritystukea on väärä. Se johtaa siihen että ensinnäkin yliopistot jakautuvat kahteen kastiin yritysten osoittaman kiinnostuksen mukaan, ja toiseksi että tutkimusintressit muokkautuvat yritystuen mukaan kuten, maailmalla on nähty.
Tällainen tuhoaa sivistysyliopiston parhaat perinteet.
Nykyisessä kvartaalimaailmassa pitkittäistutkimukseen ryhtyvä tutkija vetää maton altaan.
Nykyisen opetusministerin mielestä yliopistojen hallituksissa on oltava enemmistö ulkopuolisia, joten yliopistoyhteisön ajatus on näin käännetty päälaelleen
Sosiaalipsykologiassa on havaittu, että eriarvoisuuden ja kilpailun lisääminen eivät lisää luovuutta vaan korruptiota ja itsekkyyttä. Tasaveroisuus taas lisää luovuutta ja tehokkuutta, kun taas yliopistomaailmaan tuodut keinotekoiset kilpailumekanismit vähentävät yliopistojen sosiaalista pääomaa.
Opintoaikojen lyhentäminen on yleisesti ottaen oikea tavoite ja myös opiskelijoiden etujen mukaista. Siihen ei päästä uhkauksilla eikä leikkauksilla vaan ennen kaikkea uudistuksilla, jotka antavat opiskelijoille mahdollisuudet keskittyä opintoihinsa.
Vapaat sivuaineoikeudet ja mahdollisuus laaja-alaisiin opintoihin ja analyyttisen ajattelun kehittämiseen takaavat sen, että yliopiston alkuperäinen tärkeys uuden tiedon tuottajana ja yhteiskunnan kehittäjänä voi yhä toteutua. Myös opiskelija-aktivismi on kannattavaa monesta syystä. Ensinnäkin, aktivismilla voi todella muuttaa maailmaa. Toiseksi, yhteiskunnan vahvuus syntyy siitä, että ihmiset haluavat toimia toistensa hyväksi. Kolmanneksi, opiskelijajärjestössä vaikuttaminen voi jopa muuntua tärkeäksi työkokemukseksi. Työnantajien vaatimus nopeasti valmistuvasta opiskelijasta, jolla on paljon työkokemusta, onkin nykyisellään epäreilu, samoin kuin opiskelijoiden terveydenhuollon resurssipula ja jonotusajat, sekä velanoton välttämiseksi osa-aikaisissa töissä opintojen ohessa joustavien ja venyvien opiskelijoiden syyttäminen laiskuudesta. Onneksi yhteiskunnallinen aktiivisuus ei mene koskaan hukkaan. Koko Suomen etu on, ettei uusia rajoituksia hyväksytä.
