puheenvuoro Digitaalisten aineistojen haasteet yksityisarkistoissa seminaari 9.9. 2008
Seminaariohjelman mukaan minun pitäisi kertoa sähköisen yksityisarkistoni ylläpidosta. Sitä en voi kuitenkaan tehdä kun minulla ei tällaista arkiston nimeä ansaitsevaa aineistoa ole. Otin kuitenkin vastaan seminaarikutsun ennen kaikkea siksi, että voisin itse oppia täältä jotain aiheesta.
Historiantutkijana olen toistaiseksi työskennellyt sellaisten aiheiden ja aikakausien parissa, että en ole vielä joutunut juurikaan käsittelemään digiaikakauden historiaa. Se ei tarkoita etteikö digitalisointi ulottuisi myös vanhempaan aikaan. Vanhan arkistomateriaalin digitalisointi etenee joka puolella ja tällaisen aineiston käyttö – ja käytön osaaminen – on jo nyt tärkeätä ja suorastaan välttämätöntä myös esidigitaalisen ajan tutkimukselle.
Googlaaminen on minulle työssäni jokapäiväistä. Hakuohjelmien käyttö on niiden käyttökelpoisuuden, tarkkuuden ja erottelukyvyn kasvaessa suunnattomasti lisännyt tiedon saatavuutta ja saatavissa olevan tiedon esille saamisen helppoutta. Mutta nettitiedon käyttö edellyttää myös lähdekritiikkiä. Jos netti on suunnaton informaation lähde, on se myös yhtä suuri disinformaation lähde. Netissä on esim. laaja ja pitkälle kehittynyt salaliittoteorioiden alakulttuuri, jota ei ensisilmäyksellä erota vakavammin otettavasta tiedosta. Lähdekritiikin käyttö on siis välttämätöntä, mutta myös vaikeampaa.
Tutkimuksissa viittaukset internetistä löytyviin digitaalisiin lähteisiin ovat olleet jo pitempään tavanomaisia. Ongelmana on kuitenkin se, että nettilähteet vaihtavat osoitetta ja voivat olla muutenkin paljon epäpysyvämpiä kuin perinteiset arkistolähteet, jokta vuosienkin päästä yleensä löytyvät sieltä mistä ne on ilmoitettukin.
Nykyisille historiantutkijoille digitaaliaikaan siirtyminen on haasteistaan ja sisäänajo-ongelmistaan huolimatta asia, joka monin tavoin helpotta ja laajentaa tutkimuksen mahdollisuuksia. Tuleville historioitsijoille digitaaliaika on kuitenkin aivan toisenlainen haaste silloin, kun siitä tulee tutkimuksen kohde.
Kirjeet, jotka vielä ennen puhelinaikakautta olivat oikeastaan ainoa kaukokommunikaation väline, ovat historiantutkimukselle erittäin tärkeitä ja antoisia. Siirtyminen puhelinaikaan toi uusia haasteita, sillä kaikkia puhelimia ei kaikkina aikoina ole salakuunneltu eikä kuunteluraportteja arkistoitu – nyt kai digikausi tekee sen tosin periaatteessa helpommaksi, ja jos tutkijatkin voivat käyttää samanlaisia ohjelmia kuin millä tiedustelupalvelut aktivoivat kuuntelulaitteensa jonkin sanan tullessa lausutuksi – oli se sitten Nato, Osama bin laden tms, niin se avaa aivan ennennäkemättömiä mahdollisuuksia.
Sähköposti ( ja tekstarit) ovat kuitenkin hyvää vauhtia korvaamassa paperiviestit. Nekin toki säilyvät ainakin jonkin aikaa jossain teleoperaattoreiden uuminissa, mutta eivät ikuisesti eivätkä siten, että (muut kuin rikos-) tutkijat voisivat niitä käyttää.
Kun jo joitain vuosia sitten tulin jossain kertoneeksi, että tulostan kaiken lähtevän ja tulevan sähköpostiliikenteeni (roskapostia tietenkään lukuun ottamatta) paperille ja mapitan ne, aikaansain naururemakan nuoremmissa kuuntelijoissa. Tämä kuulemma leimasi minut auttamattomasti dinosaurus-luokkaan. Varmaan niin, mutta menettelyyni vaikuttaa paitsi ikä, myös historioitsijan kammo kaikkea tulevalle tutkimukselle mahdollisesti vähäisestikin hyödyllisen aineiston hävittämistä kohtaan.
Tiedän: sähköpostien säilyttäminen voidaan kotonakin hoitaa levyille digitaalisesti, mutta juuri tässä paperiprefenssissa ja digitaaliarkistoinnin vierastamisessa paljastuu sukupolvi ero. Puolustaudun kuitenkin sillä, että olen onnistunut tumpeloimaan niin paljon työtiedostojani digitaaliseen kyberavaruuteen ilman, että olisin niitä sieltä kyennyt palauttamaan, että sekin selittää tätä gutenbergilaista preferenssiäni.
Aineistoa toki hävisi esidigitaalisellakin ajalla huolimattoman käsittelyn ja vahinkojen takia ja sitä myös tietoisesti hävitettiin. Olen riittävän monta kertaa joutunut tukijana toteamaan, että korvaamatonta kirjeenvaihtoa tai muuta historiallista aineistoa on suruttomasti hävitetty joka asianosaisten tai viimeisten heidän perillistensä toimesta.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on se, miten väline muuttaa viestiä McLuhanilaisessa (”The Medium is the Message”) hengessä. Onko paitsi tarve myös kyky syvällisempään kirjalliseen ilmaisuun katoamassa kun kirjeet korvataan sähköpostilla? Ei toki välttämättä, mutta kyllä keskimääräinen tosiasia on, että sähköposteja kirjoitetaan ja luetaan aivan eri lailla kuin kirjeitä.
Sanoin alussa, ettei minulla ole henkilökohtaista digiarkistoa. Huomaan, että se ei itse asiassa ole ihan totta, sillä kotisivunihan on tällainen arkisto, josta löytyvät kaikki puheeni, artikkelini ja kirjoitukseni vähintään luetteloituina ja kokonaan luettavina siltä ajalta, jolloin ne n. viimeisen kymmenen vuoden ajan on alun perin digitaalisessa muodossa luotukin. Myös jotain vanhempaa aineistoa olen jälkikäteen digitalisoinut. En tiedä kuinka suuri osa sivun kävijöistä käyttää tätä vanhempaa arkistoaineistoa, mutta itselleni se on tältä osin korvannut mappieni pläräämisen.
Erkki Tuomioja