Puheenvuoro ”Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus” -seminaarissa, Hämeenlinna, 3.11.2007

SDP:n paljon mainostettu vaalikone osoittautui vaaleissa haparoksi, vaalikampanjan organisointi heikoksi ja vaalimainonta epäonnistuneeksi. Nämä eivät kuitenkaan vaalitappiota selitä, vaan perussyy oli poliittinen. Lasku 12 vuoden hallitusvastuun kannosta lankesi nyt maksettavaksi, kun kannattajamme vertasivat sitä mitä olimme tehneet ja mitä emme meihin kohdistuneisiin odotuksiin.

Siksi emme voi tuudittautua ajatukseen, että kannatuksemme tulisi palautumaan ensi vaaleissa jotenkin automaattisesti vain sen varassa, että arvostelemme porvarihallituksen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, niin perusteltua ja tarpeen kuin se onkin.

Siksi kun nyt puhumme tulevaisuudesta emme voi tehdä sitä ilman, että käymme läpi myös menneisyyttämme, tarpeellista itsekritiikkiäkään kaihtamatta. Tätä ei tarvita siksi, että olisimme etsimässä syyllisiä tai syntipukkeja, vaan siksi että hallitsisimme paremmin tulevaisuuttamme.

Sosialidemokratian vaiheet Suomessa

Eurooppalaisen sosialidemokratian valtavirtaus ennen maailmansotaa oli kautskyläisyys. Kautskylainen sosialidemokratia torjui sekä vasemmalta tulleet vallankumouspyrkimykset että oikealta nousseen revisionismin, joka katsoi että työväenliikkeen oli mahdollista kapitalismin vallitessakin toteuttaa sen asemaa parantavia reformeja ja että sen tuli olla valmis myös ottamaan hallitusvastuu, jos sen kannatus siihen riitti.

Suomessa se riitti ensimmäisen kerran jo v. 1917, mutta silloin puolue ei vielä uskaltanut eikä halunnut enemmistöstään huolimatta ottaa yksin vastuuta. Seuraavan kerran mahdollisuus avautui kansalaissodan jälkeen jo vuonna 1926 yhdeksi vuodeksi. Monien muiden maiden sosialidemokraatit pysyivät kuitenkin hallitusvastuuseen nähden puhdasoppisina, mikä monissa maissa myös edesauttoi fasismin ja autoritaarisen oikeiston valtaannousua.

Surkeisiin tuloksiin puhdasoppisuus johti myös niissä maissa, joissa hallitusvastuu otettiin vastaan, mutta jossa liike osoittautui kutakuinkin neuvottomaksi 30-luvun laman edessä, kuten Englannissa.

Fasismin nousun ja sen työväeltäkin saaman kannatuksen ainoa syy ei ollut sosialidemokraattien ja kommunistien kyvyttömyys yhtyä fasismin vaaraa torjumaan, vaan myös siinä että fasistit saattoivat näyttää sosialidemokraatteja valmiimmilta puuttumaan kapitalistisen markkinatalouden epäkohtiin, ottamaan talouden keskitettyyn ohjaukseen ja käyttämään julkisia varoja työttömyyden vähentämiseen.

Loistava poikkeus sosialidemokraattien joukossa oli Ruotsin sosialidemokratia. Jälkikäteen on ymmärretty paremmin miten ratkaisevaa oli, että puolue jo 20-luvun lopulla suuntautui ahtaalta luokkapuoluelinjalta koko kansan puolueeksi kansankoti-tunnuksen alla. Se ei suinkaan ollut oikeistolaistumisen merkki, vaan linjaveto joka oli pohjana laaja-alaiseen ja universaaliin sosiaalipolitiikkaan perustuneen ns. pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiselle.

Kun Ruotsin sosialidemokraatit sitten ottivat lamavuosina hallitusvastuun heillä oli esittää toteuttamiskelpoiset ja myös toimivat lääkkeet lamasta nousuun. Ne perustuivat ns. Tukholman koulukunnan ekonomistien esittämiin ajatuksiin talouspolitiikasta, jolle Keynes muutamaa vuotta myöhemmin esitti vakuuttavan teoreettisen viitekehyksen v. 1936 ilmestyneellä teoksellaan Yleinen teoria.Päästäkseen toteuttamaan politiikkaansa sosialidemokraatit olivat valmiitta myös poliittiseen kompromissiin talonpoikaispuolueen kanssa.

Sodan jälkeen nämä pohjoismaissa ensinnä omaksutut hyvinvointisosialidemokratian linjaukset muuttuivat pitkälti koko teollistuneen länsimaailman valtavirtaukseksi. Sen perustana olivat

  • keynesiläinen täystyöllisyyspolitiikka

– valmius markkinatalouden ohjaukseen, suunnitteluideologia

  • laaja-alainen sosiaalipolitiikka (Beveridge, Myrdal, Kuusi)

  • vahvoihin työmarkkinaosapuoliin perustuva tulopolitiikka ja kolmikanta

  • aktiivinen työvoimapolitiikka

Sen tuloksia olivat:

  • 30-vuotinen kasvukausi

  • täystyöllisyys

  • hyvinvointivaltioiden toteuttaminen

  • tasaantuva tulojen ja varallisuuden jakaantuminen

  • vahva kansainvälinen kilpailukyky

70-luvun lopulta alkaen tämä ajautui vaikeuksiin mm seuraavista syistä:

– öljykriisi ensimmäisenä luonnonvarakriisinä

– markkinayhdentyminen heikensi hyvinvointipolitiikan kansallista perustaa

– hyvinvointipolitiikan oma menestys söi sen pohjaa

Uusliberalismin hegemonia alkoi:

  • markkinat vapautettava säätelystä

  • julkista omistusta yksityistettävä

  • julkista sektoria supistettava verojen alentamiseksi

  • sosiaaliturvaa leikattava

  • tuloeroja kasvatettava

Sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan nousu ja katkos

Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi myöhemmin kuin muissa pohjoismaissa eikä koskaan edennyt ihan yhtä pitkälle. Sosialidemokratia ei myöskään ole koskaan ollut Suomessa sellaisessa asemassa että se olisi voinut yksin määrätä yhteiskunnallisen kehityksen suunnan.

Tästä huolimatta on tapahtunut kehitys erityisesti 60-luvun puolivälistä aina 90-luvun lamaan saakka suurin piirtein vastannut sosialidemokraattisia näkemyksiä. Näinä vuosikymmeninä rakennettiin suomalaista hyvinvointivaltiota laaja-alaisen pohjoismaisen mallin mukaisesti täystyöllisyyttä ylläpitäen, luotiin kattava eläketurva ja sairausvakuutus, toteutettiin peruskoulu, säädettiin kansanterveyslaki ja pystytettiin yhteiskunnalliset palveluverkot ja kavennettiin tulo- ja varallisuuseroja. Suomesta tuli muiden pohjoismaiden tavoin yksi tasaisimman tulonjaon maita maailmassa samalla kun nousimme maailman vauraimpien maiden joukkoon.

80-luvulla uusliberalistiset muotivirtaukset ulottivat vaikutuksensa Suomeenkin. Ensimmäisessä vaiheessa innostuttiin rahamarkkinoiden vapauttamisesta sillä seurauksella, että Suomi syöksyi historiansa syvimpään lamaan niskassaan pankkikriisin ylimääräiset, työttömien ja tavallisten veronmaksajien maksettavaksi langenneet laskut.

Laman aikana jouduttiin sopeuttamaan hyvinvointivaltion menot romahtaneen tulopohjan mukaisesti. Toisin kuin sosialidemokraattien johtamassa Ruotsissa tämä tehtiin ensi vaiheessa Ahon porvarihallituksen aikana ilman pyrkimystäkään harjoittaa hallittua suhdannepolitiikkaa taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämiseksi ja suurtyöttömyyden lievittämiseksi.

Vaikka talous vähitellen elpyi ylläpidettiin kireätä menokuria ja jatkettiin hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja leikkaavaa politiikkaa. Kasvun tuottama liikkumatila suunnattiin yksipuolisesti veronalennuksiin, joista suurituloiset ovat hyötyneet eniten. Niitä myös rahoitettiin myymällä vuosikymmenten aikana valtiolle ja valtion omistusyrityksiin kerääntynyttä yhteistä kansallisvarallisuutta .

Yritysten kilpailukyvystä on kannettu huolta, mutta julkisten palvelujen ei. Ennustettava seuraus on ollut tulo- ja varallisuuserojen jyrkkä kasvu, palvelujen heikkeneminen sekä sosiaaliturvan kaventuminen. Erityisesti erimuotoinen perustoimeentuloturva – kansaneläkkeen perusosa, työmarkkinatuki ja opintoraha − on menettänyt enimmillään 60 prosenttia suhteellisesta ostovoimastaan verrattuna siihen, mitä se parhaimmillaan on ollut.

Tietenkin huomattava osa näistä toimista on ollut lamasta irtaantumiseksi välttämättömiä, eikä siitä vastuusta voi eikä pidä irtisanoutua. Velkaantumiskierre oli katkaistava, julkisen talouden pitkän aikavälin tasapaino turvattava ja luottamus Suomen talouteen ja sen kilpailukykyyn palautettava. Se kuinka suurta ja miten rahoitettua julkista sektoria tämä edellyttää ei kuitenkaan ole ulkoa annettu vaan se on poliittinen ja ideologinen valinta. Suomessa valinta pienemmän julkisen sektorin (ja vähäisemmän julkisen työllistämisen) hyväksi tehtiin virkatyönä ujuttamalla ilman minkäänlaista avointa poliittista keskustelua ja valintaa. Samaa jatketaan edelleen valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimellä kulkevan julkisen sektorin alasajo-ohjelman merkeissä.

Siinä vaiheessa kun talouden liikkumatila alkoi kasvaa olisi sosialidemokraattien tullut ajoissa ottaa talous- ja yhteiskuntapolitiikan arvovalinnat ja painopisteet uuteen arviointiin. Kun näin varovaisesti viime eduskuntavaalien ohjelmaa valmisteltaessa tehtiin, mutta ilman aiemman politiikan avointa arviointia, puuttui äänestäjienkin mielestä hyvältä ohjelmalta kuitenkin uskottavuus. Se mitä olimme menneinä vuosina ja viimeksi varallisuusveroa poistaessamme muiden mukana tekemässä söi hyvän vaaliohjelmamme uskottavuuden. Monet nyt vaaliohjelmassa luvatut asiat otettiin myönteisesti vastaan, mutta useimmiten myös samalla kysyen, miksi näitä ei ole toteutettu aiemmin, mitä me oikein olemme viimeiset kaksitoista vuotta tehneet.

Tasa-arvo ja yhteisöllisyys sosialidemokratian päämäärinä

Vaikka sosialidemokratia on eri aikoina toiminut vähän eri tavoin ja toiminnan tuloksellisuus on vaihdellut, ovat sen arvot ja näkemykset oikeudenmukaisuudesta ja siitä minkälaista kehitystä toivomme pysyneet samoina. Nämä keskeisimmät arvot ovat tasa-arvo ja yhteisöllisyys. Sosialidemokratian ei siis tarvitse etsiä mitään uutta suuntaa, vaan pohtia sitä, olemmeko tämän edelleen kestävän suunnan suhteen oikealla kurssilla vai emme.

Siksi pidän nyt tärkeimpänä tehtävänämme sellaisen kehityksen pysäyttämisen ja kääntämisen, jossa ulkoisen vaurauden kasvaessakin yhä suurempi osa ihmisistä tulee eri tavoin marginalisoiduiksi ja jossa raha ja vauraus antavat kasvavia etuoikeuksia ja erivapauksia. Julkisten palvelujen saatavuutta ja laatua ja niiden tarjoamaa luonnollista yhteisöllisyyttä ei saa heikentää suosimalla osin verorahoitettuja rinnakkaispalveluja. Asuinalueiden ja ympäristön laatua on vaalittava jatkamalla ja kehittämällä sosiaalista asuntotuotantoa ja rakentamisen ohjausta sen sijaan, että hyväksytään suuntaus jossa markkinavoimat saavat tämänkin johtoonsa.

Sosialidemokratian olemassaolon oikeutus ja sen saavutusten arvioimisen tärkein kriteeri on se, miten yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ja ryhmien asema kehittyy. Jos siinä tapahtuu suhteellista heikkenemistä, olemme epäonnistuneet.

On täysin keinotekoista asettaa tämä vastakkain ns. keskiluokan tarpeiden huomioimisen kanssa. Juuri universaaleihin, koko väestön kattaviin tulonsiirtoihin ja palveluihin perustuva sosiaalipolitiikka on se, josta myös keskiluokka saa eniten, samalla kun se tehokkaimmin torjuu köyhyyttä ja syrjäytymistä.

Jos tästä ns. pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamallista luovutaan niin eriarvoistavan yhteiskuntakehityksen ensimmäisiä uhreja on turvallisuus hyvin laajasti ymmärrettynä. Sen murentuminen on myös ja nimenomaan ns. keskiluokan perusteltu huoli. Poliisikin on arvioinut kasvavan syrjäytymisen merkittäväksi sisäiseksi turvallisuusuhaksi.

Meidän ei tietenkään tule haikailla paluuta juuri siihen ja sellaiseen hyvinvointivaltiomalliin, jota sodan jälkeen olimme rakentamassa. Ihmisten ja yhteiskunnan odotukset ja tarpeet muuttuvat ja kehittyvät ja niihin voidaan vastata myös toimimalla eri tavoin kuin ennen. Hyvinvointivaltion on kyettävä vastaamaan laatutietoisten kansalaisten odotuksiin ja erilaisten elämäntapavalintojen lisäämiin valinnanmahdollisuustoiveisiin. Kyky joustavasti vastata tällaisiin kehitystarpeisiin kuuluu pohjoismaisen hyvinvointimallin ja sosialidemokratian parhaisiin ominaisuuksiin, ja juuri se on pitänyt pohjoismaat jatkuvasti kansainvälisten kilpailukyky- ja elämisen laatuvertailujen kärkikymmenikössä.

On jo aika vapautua siitä uusliberalistien pitkään viljelemästä luulosta, että hyvin toimiva, kattava, kohtuullisen tasaisesti tulot ja varallisuuden jakava ja paljon amerikkalaista mallia korkeammin verottava hyvinvointivaltio olisi jotenkin rasite taloudelliselle menestykselle ja kilpailukyvylle, kun kaikki kansainvälinen vertailu osoittaa päinvastaista. On älyllisesti epärehellistä korostaa köyhyyden torjumista sosiaalipolitiikan keskeisimpänä tavoitteena ja samalla kieltää sen yhteys yleiseen tulojakoon ja universaalimallin toimivuuteen. Köyhyysasteen ja myös kaikkien muiden köyhyysilmiöiden laajuuden ja tulonjaon tasaisuuden tai epätasaisuuden välillä on erittäin vahva korrelaatio. Köyhyyttä ei ole pystytty missään kestävästi vähentämään olosuhteissa, joissa tuloerot kokonaisuudessaan kasvavat samanaikaisesti vahvasti.

Sosialidemokraattisessa maailmankuvassa on luonnollista, että ihmiset tavoittelevat vaurastumista, sen avaamia hyvän elämän mahdollisuuksia ja sen tuomaa turvallisuutta. Tässä katsonnassa ei rikkaidenkaan rikastuminen ole sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassa pahasta, kunhan se ei tapahdu yhteisöllisyyden, tasa-arvon ja köyhempien kustannuksella ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia heikentäen. Ei suuria tuloja sinänsä tule vastustaa vaan sitä, jos ne ovat kasvaneet tavalla jota ei koeta ansaituksi ja oikeudenmukaiseksi. Viime vuosien tuloerojen kasvu ja varsinkin sen edistäminen veroratkaisuin, joista varallisuusveron poistaminen oli suurin yksittäinen virhe, ovat olleet ristiriidassa sosialidemokraattisten solidaarisuutta korostavien arvojen kanssa. Oleellista on myös se, että kasvava eriarvoisuus heikentää yhteisöllisyyttä ja johtaa erilaisiin ihmisten arjen turvallisuutta heikentäviin seurauksiin.

Julkisen sektorin puolustaminen ei ole sosialidemokraateille itseisarvo, mutta on myös huomattava, miten yksityistämisen, ulkoistamisen ja kilpailuttamisen vimma on ollut monissa maissa vallitseva ja ideologisesti motivoitunut suuntaus. Vaikka Suomessa on toistaiseksi säästytty pahimmilta ylilyönneiltä on meilläkin riittävästi kokemusta sen kielteisistä seurauksista, joiden pitäisi vähintäänkin johtaa siihen, että sosialidemokraatit nostavat sen kriittiseen tarkasteluun. Universaalipalvelujen toteuttaminen ei tietenkään edellytä sitä, että kaikki kyseiset palvelut tuotetaan julkisella sektorilla mutta kylläkin sitä, että torjutaan eriarvoistavien ja luokkajakoa luovien rinnakkaisjärjestelmien muodostuminen.

Tässä suhteessa tulee olla erityisen huolestunut julkisen terveydenhuollon tulevaisuudesta. Hoitajien tavoite palkkauksensa jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi on oikeutettu, mutta nyt on ajauduttu konfliktitilanteeseen josta on vaikea nähdä kenenkään tulevan ulos voittajana, paitsi ehkä ns. yksityistä terveydenhuoltoalaa, jolloin varmaksi häviäjäksi jää julkinen terveydenhoito. Ei ole aivan vainoharhaista epäillä, että tämä on voinut olla monen asiassa hääränneen kokoomuslaisen varsinainen tavoite.

Hyvät toverit!

Esitän seuraavaksi muutaman teesin. Lista ei ole kattava eikä tyhjentävä:

– sosialidemokraattisen Suomen menestystekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteisöllisyys

  • kaikkien uudistusten tulee toteuttaa ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää kehitystä

  • markkinatalous ei edellytä markkinayhteiskuntaa

  • hyvin toimivat julkiset palvelut ovat ensisijaisia ja julkinen sektori on mitoitettava niin, että ne tulevat hoidetuiksi

  • palveluja voidaan tuottaa myös yksityisesti, mutta vain jos se tuo todellista tehokkuutta palvelutasoa heikentämättä

  • eriarvoistavia rinnakkaisjärjestelmiä ei tule hyväksyä eikä niillä ole annettava julkista verotukea

  • tulonsiirtojen tulee olla sillä tavoin suunnatut ja mitoitetut, että syyperusteinen perusturva on normaalitapauksessa mitoitettu niin, ettei kukaan sen riittämättömyyden vuoksi joudu toimeentulotuen asiakkaaksi

  • palvelut ja tulonsiirrot rahoitetaan jatkossakin tuloeroja tasaavalla ja ympäristöhaittojen syntyä torjuvalla verotuksella

  • hyvinvointivaltio ei enää yhdessä maassa kestä, ellei myös EU-yhteistyö ja lainsäädäntö sitä tue

  • työlainsäädäntö ja työehtosopimusjärjestelmä on saatava vastaamaan työelämän muutoksiin niin, että ”työelämän huonontumisen lyhyt historia” ei enää saa jatkoa

  • kolmikantayhteistyötä tulee jatkaa, mutta SDP:n tulee poliittisena toimijana olla riippumaton ay-liikkeestä, jonka kanssa yhteistyösuhteen on perustettava yhteisiin arvoihin ja konkreettisiin poliittisiin tavoitteisiin

  • yhteisellä omistuksella ja osuustoiminnan suosimisella tulee torjua markkinatalouden ylilyöntejä ja Suomen elinkeinoelämän muuttumista pelkäksi tytäryhtiötaloudeksi

  • täystyöllisyys edellyttää aktiivisempaa työvoimapolitiikkaa jolla työmarkkinoilta syrjäytyminen estetään

  • vahva hyvinvointivaltio ei ole talouden kilpailukyvyn este vaan sen edellytys

Ei ole kovin kiinnostavaa väitellä siitä, tarkoittavatko tällaiset korostukset ja tavoitteet “vasemmistolaisempaa” tai “oikeistolaisempaa” politiikkaa, enkä osaa edes pitää sitä tärkeänä. Sen kuitenkin tiedän, että meidän ei tule suunnitella politiikkaa vain sen mukaan ketkä tänä päivänä ovat eniten äänessä tai äänestämässä.

On harhaa kuvitella, että me voisimme saavuttaa paremman vaalimenestyksen kilpailemalla kokoomuksen kanssa kokoomuslaisella ohjelmalla tai kenenkään muunkaan ohjelmia omimalla. Yhtä suuri kummajainen on ajatus puolueen nimenmuutoksesta uuden nousun osana. Kaiken muun kuin puolueen nimen olen kuitenkin valmis tarvittaessa muuttamaan. On nimittäin välttämätöntä, että puolueen ilmettä ja toimintatapoja on uusittava. Meidän tulee olla valmiita siirtämään monet perinteiset tunnukset ja tavat arvokkaiden perinteiden museoon silloin, kun ne eivät enää ihmisiä puhuttele vaan pelkästään ärsyttävät, tai, mikä ehkä vielä masentavampaa, näyttäytyvät vain huonoina vitseinä.

SDP:tä ei enää aikoihin ole uhannut ulkoinen murskaamiseemme tähtäävä vastustaja, vaan uhkanamme on unohdus ja hiljainen näivettyminen, kun aatettamme kuvataan vanhentuneeksi ja puoluettamme auringonlaskun liikkeeksi. Tämä käsitys meidän on osoitettava vääräksi.

Sosialidemokraattien on voitettava vaalikannatuksensa omalla uskottavalla, realistisella ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa toteuttavalla ohjelmalla. Meidän on saatava jälleen liikkeelle ne ihmiset, joiden epäluottamus politiikkaan ja sen kykyyn tuottaa ihmisten odotuksia vastaavia päätöksiä on johtanut äänestysprosentin painumaan jo alle seitsemänkymmenen prosentin.

Kun vuonna 1899 perustettu Suomen työväenpuolue v. 1903 omaksui sosialidemokratian aatteen otti puolue nimekseen Sosialidemokraattinen puolue Suomessa, millä alleviivattiin liikkeen kansainvälisyyttä. Näille juurille on nyt globalisoituvassa maailmassa palattava.