Suomi on tunnetusti maa jossa historiankirjoituksella on ollut erityisen tärkeä rooli kansallisen identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Kun Suomea 1800-luvun lopulla uhkasivat panslavistien pyrkimykset venäläistää maamme ja tehdä sen autonomiasta loppu, olivat historioitsijat kansallisen puolustuksemme eturintamassa alkaen siitä, että heidän tehtävänsä oli osoittaa miten keisari Aleksanteri I oli “kohottanut Suomen kansakuntien joukkoon” Porvoossa 1809 ja sitoutunut kunnioittamaan Suomen autonomiaa ja perustuslaillisia oikeuksia.
Käsitys Suomesta valmiina valtiona kanonisointiin jo varhain horjumattomaksi totuudeksi, että jopa J.V. Snellmania ojennettiin siitä, miten hän varomattomasti oli v. 1861 kirjoittanut kuinka Suomi ei ollut valtio vielä v. 1809 mutta oli sellaiseksi sittemmin kehittynyt, eikä hän tätä rikettä enää toistanut. Suomi valtiona projisoitiin sittemmin vielä vanhempaa historiaan, kun Suomessa otettiin käyttöön sellainen täysin epähistoriallinen käsite kuin “Ruotsi-Suomi” suurvaltana. Vasta meidän aikanamme on ollut mahdollista myöntää että venäläisilläkin oli myös asia-argumentteja kyseenalaistaessaan joitain suomalaisten käyttämiä historiallisia ja oikeudellisia väittämiä Suomen autonomiasta.
Sotienvälisenä aikana historioitsijoita tarvittiin edelleen kansallismielisen politiikan oppimestareina ja monet heistä antoivat tiedemiesmaineensa myös Suur-Suomi uskomusten tueksi. Sodan jälkeen he markkinoivat teesiä Suomen erillissodasta ja Suomesta tahdottomana ajopuuna maailmantapahtumien vuolaassa virrassa. Uusi tutkijapolvi on kuitenkin jo kauan sitten upottanut tämän ns. ajopuuteorian, mutta Suomen toiminta ja valinnat toisessa maailmansodassa ovat on edelleen herkkä ja arka asia kuten suomalaisreaktiot Henrik Arnstadin elämäkertaan Ruotsin sodanaikaisesta ulkoministeristä Christian Güntheristä ja siinä esitettyyn kuvaan Suomesta Natsi-Saksan de facto -liittolaisena kertovat.
Kylmän sodan vuosina Suomessa nostettiin Lenin Suomen itsenäisyyden kummisedäksi. Tällainen tulkinta ei välttämättä ollut vain selkärangatonta suomettumista, vaan esim. presidentti Kekkosen käyttämänä ennaltaehkäisevä veto mahdollisia Kremlissä uusiutuvia Suomen itsenäisyyden kyseenalaistavista pyrkimyksiä vastaan. Kylmän sodan päätyttyä vauhtia on saanut uusi , revisionistisempi historiankirjoitus, joka on ottanut Kekkosen roolin ja suomettumisilmiöt kriittiseen tarkasteluun ja äärimmillään antanut sille nimikkeen rähmälläänolo. Tätä on syytä pitää tervetulleena avautumisena, vaikkei kaikkiin jyrkimpiin tulkintoihin yhtyisikään.
Historian ja sen tulkintojen käyttö − ja väärinkäyttö − politiikan välineenä ei ole mitenkään poikkeuksellista, vaan päinvastoin tavanomaista. Väärinkäyttö ja ennakkoluulojen, yksinkertaistuksien ja vääristelyjen levittäminen onnistuu sitä helpommin, mitä vähemmän historiaa tunnetaan ja harrastetaan. Onneksi historioitsijat ja poliitikot eivät ole olleet ainoita, jotka ovat merkittävästi muokanneet käsitystämme historiasta.
Saksassa kirjailijat olivat keskeisessä osassa parinkymmenen vuoden takaisessa ns. historikerstreitissa, historioitsijoiden kiistelyssä siitä, miten natsi-aikaa ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa tuli käsitellä ja miten asettaa historialliseen yhteyteensä. Saksa on rohkaiseva esimerkki siitä, miten kansankuntien tulee kyetä avoimesti ja rehellisesti käsittelemään menneisyytensä vaikeita ja vähemmän ylentäviä vaiheita. Sitä kuvaamaan on kehitetty oma käsitekin, vergangenheitsbewältigung. Mielenkiintoista on, että suomen kieli on niitä harvoja kieliä johon käsite on mahdollista osuvasti kääntää yhdellä sanalla: menneisyydenhallinta.
Monissa muissa maissa tilintekoa historian oman maan vähemmän kunniakkaiden vaiheiden kanssa on suorastaan vältelty. Venäjä ja Serbia tulevat ensimmäisinä mieleen. Serbian entinen ulkoministeri Vuk Draskovic sanoi usein, tarkoittaen ehkä pyydellä tätä anteeksi, miten he Balkanilla “tuottivat enemmän historiaa kuin mitä kykenivät kuluttamaan”. Mutta eivät länsimaiset demokratiatkaan, Yhdysvallat tai entiset siirtomaavallat Iso-Britannia tai Ranska, ole kyenneet kaikkia esim. siirtomaasotiinsa liittyviä vaiheita ja kansanmurhaa lähentyneitä tekojaan avoimesti käsittelemään. Revisionistiset ja kriittiset historioitsijat eivät kuitenkaan enää näissä maissa kohtaa samankaltaisia esteitä ja jopa uhkia kuin tällaiset historioitsijat Venäjällä vieläkin voivat kohdata. Venäjä onkin surullisin ja potentiaalisesti myös huolestuttavin esimerkki historiansa kieltämisestä. Todettakoon kuitenkin, että vaikka tässä mainitut maat ovat isoja ei pienemmillä ole aihetta tuntea erityistä moraalista ylemmyyttä siksi, että ne muita rehellisemmin olisivat käsitelleet menneisyyttään.
Menneisyydenhallinta ei kuitenkaan voi olla viranomaistoimintaa tai poliitikkovetoista. Politiikan tehtävänä on luoda historiantutkimukselle ja sitä koskevalla keskustelulle vapaat puitteet mm turvaamalla arkistolähteiden avoimuus ja tutkimuksen resursointi. Sen sijaan lakien säätäminen historiallisista totuuksista ja epätotuuksista ei tähän kuulu. Vaikka holokaustin kieltäminen on lähes poikkeuksetta ilmaus antisemitismistä ja se liittyy yleensä rasistiseen ja fasistiseen ideologiaan ja toimintaan , ei se kuitenkaan perustele erillistä tämän historiallisen tapahtuman kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä. Muut lait ovat riittäviä puuttumaan rasistiseen kiihotukseen ja muuhun ihmisarvoa loukkaavaan toimintaan. Vaikka onkin syytä paheksua nyky-Turkin haluttomuutta avoimesti myöntää ottomaanivallan aikana armenialaisiin kohdistuneet kansanmurhankaltaiset veriteot v. 1915, ei asiaa lainkaan auta se, että muualla hyväksyttäisiin Ranskan kansalliskokouksen tavoin tämän kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä.
Myös Suomessa kirjailijat ja kirjallisuus ovat olleet vahvasti muokkaamassa käsityksiämme historiasta. Jotkut ovat harjoittaneet suoranaista historiankirjoitustakin, kuten Veijo Meri mainiolla neliosaisella Suomen historiallaan. Kirjailijan anekdootillinen näkemys ei ehkä täytä oppikirjan vaatimuksia, mutta on edelleenkin lukunautinto, vaikka sen vaikutus historiakäsitykseemme jäi vähäiseksi. Myös Paavo Haavikko on harrastanut historiankirjoitusta − ei varsinaista tutkimusta − ja lienee jäänyt tässä suhteessa parhaiten mieliin kiistanalaisen “Tannerin tasavalta”-käsitteen lanseeraamisesta kuvaamaan sotienvälistä Suomea.
Mielenkiintoisia ja tärkeitä eivät ole ne kirjat ja kirjailijat − vaikka arvostettuja ja vaikutusvaltaisia ovatkin voineet olla − jotka ovat olleet pönkittämissä vallitsevia näkemyksiä, mitä historiaan sijoitetuista kaunokirjallisista teoksista enin osa on tehnyt. Vähemmän merkityksellisiä tässä suhteessa ovat myös ne kirjailijat, jotka suoraan ovat pyrkineet poliitikkoina tekemään historiaa, siltä osin kun sitä politiikassa ylipäätään tehdään. Kirjailijoitahan on ollut kansanedustajina ja ministereinäkin, kuten Santeri Alkio, Claes Anderson, Jörn Donner, Pentti Holappa, Hj. Nortamo, Arvo Salo, Tommi Tabermann, Jouko Tyyri tai Hella Wuolijoki, mutta jos he ovat voineet vaikuttaa historiaan merkkinsä jättävällä tavalla niin se on tapahtunut enemmän journalisteina kuin poliitikkoina tai kirjailijoinakaan, Hella Wuolijoen ja Claes Andersonin mahdollisia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Mielenkiintoisia ja tärkeitä historialle ja historiassa ovat olleet ne kirjailijat, jotka ovat antaneet äänen vaiennetuille, herättäneet ajatuksia ja muuttaneet vallitsevia käsityksiä. Sitä Merikin varmaan pyrki tekemään, mutta vallitsevien totuuksien puolustajat eivät kokeneet hänen historiansarjansa painosmäärää tai näkemyksiään niin merkittävinä, että olisivat ryhtyneet laajempaan polemiikkiin. Haavikkokaan ei ole jättänyt historiankäsityksiimme merkittävämpiä jälkiä.
Tässä suhteessa Väinö Linnan ja hänen tuotantonsa vaikutus ovat aivan omassa luokassaan. Kirjasota jonka Tuntematon sotilas Suomessa synnytti on jo itsessään jäänyt historiaan. Tuntematon sotilas ei sinänsä kirjoittanut historiaa uudelleen, mutta se antoi äänen siihen saakka marginalisoiduille rintamasotilaiden kokemuksille ja tuntemuksille. Valtaeliitin alkuvaiheessa nureksima romaani ei olisi koskaan saavuttanut sellaista suosiota ellei se olisi ollut, paitsi kirjallisilta ansioiltaan niin vahva kuin oli, myös sellainen että se vastasi rintamamiesten omia kokemuksia ja kuvasi sotaa sellaisena kuin se koettiin eikä sellaisena kuin se virallisesti haluttiin muistaa.
Täällä pohjantähden alla oli samoin tärkeä teossarja kansalliselle itseymmärryksellemme kansalaissodasta ja siihen johtaneesta kehityksestä. En kuitenkaan ole varma voiko sitä tässä suhteessa pitää aivan yhtä merkittävänä kuin Tuntematon sotilasta. Linnan vaikutusta ja merkitystä ei silti pidä aliarvioida, hän on itsenäisen Suomen ajalta ylivoimaisesti eniten historiankäsityksiimme vaikuttanut suomalainen kirjailija.
On tietysti huomattava etteivät vain kirjailijat voi vaikuttaa historiankirjoitukseen ja historian ymmärtämiseen, vaan myös historiantutkijat ovat vaikuttaneet kirjallisuuteen ja tuottaneet sitä. Heikki Ylikangas on esimerkki historioitsijasta, joka nimenomaisesti on halunnut esittää tulkintansa ja näkemyksensä myös kaunokirjallisessa muodossa ja näyttämötaiteen keinoin. Parhaimmissa tapauksissa lukija ei pysty ilman muuta tietoa kirjoittajasta erottamaan historioitsijan ja kirjailijan historiallista esseistiikkaa toisistaan.
Kun kirjailija käsittelee historiaa hän voi tehdä sen taiteilijan vapaudella, eikä tällaista kirjallisuutta tietenkään pidä lukea eksaktina historiankerrontana. Silti kirjailijan kannattaa kuitenkin varoa tarpeettomia virheitä ja anakronismeja, jotka voivat heikentää hänen tekstinsä sanomaa ja uskottavuutta. Kjell Westö voi olla tyytyväinen, jos hänen palkintoteoksestaan ei ole löydetty muuta suoranaista virhettä kuin se, ettei Helsingin Kiffenin jalkapallojoukkue vielä 20-luvulla pelannut mustissa pelipaidoissa. Linnan kirjoista tällaisia virheitä on tietysti etsitty vielä tiheämmällä kammalla ja niitä löydettykin, mutta niillä ei Linnan ansioita voi horjuttaa.
Tällainen tarkkuus ja virheettömyys ei kuitenkaan vielä takaa laatua tai vaikuttavuutta. Oleellistahan ei ole se, onko jokin kirjailijan kuvaama historiallinen tapahtuma esitetty tarkasti, tai onko sellaista edes lainkaan ollut. Oleellista on se, onko kuvaako se asiaa sellaisella tavalla, että se olisi hyvin voinut tapahtuakin. Sitä paitsi kirjailijan ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa mitään mikä nimenomaisesti viittaisi tiettyyn aikaan, tapahtumaan tai henkilöön, voidakseen siitä huolimatta esittää vahvan ja vaikuttavan puheenvuoron jostain myös historiaan liittyvästä asiasta.
On luonnollista että vaikeimmat ajat ja kipeimmät vaiheet ovat eniten houkutelleet kirjailijoita tarttumaan historiallisiin aiheisiin. Itsenäisen Suomen sotavuodet, 1918 ja 1939-1944, ovat olleet ja ovat edelleenkin käsitellyimpiä ajankohtia. Ne voivat tulevaisuudessakin olla ajallisena taustana hyvälle kirjallisuudelle, mutta on vaikea kuvitella että enää tulisi uutta Linnaa joka voisi näitä aikoja käsitellessään samalla lailla vallitsevia käsityksiä haastamalla ja horjuttamalla vaikuttaa historiatietoisuuteemme.
Paavo Rintala ja Veijo Meri ovat jo kauan sitten tehneet Mannerheimista myös kirjallisuuden hahmon. Rytikin on ainakin Aarni Krohnin käsittelyssä esitelty romaanihenkilönä, ja varmaan kaikki muutkin presidenteistämme ovat vähintään näyttäytyneet kaunokirjallisuuden sivuilla, mutta ei ole helppoa kuvitella että Ståhlbergista tehtäisiin vielä jonkun romaanin sankaria tai antisankaria. Kekkonen on kuitenkin jo tullut romaanienkin henkilöksi, enkä usko että Jari Tervon Myyrä jää tässä viimeiseksi yritelmäksi.
Parempaa historiantutkimusta ja parempaa kirjallisuutta syntyy kuitenkin yleensä silloin, kun sitä ei yritetä kirjoittaa suurmiesten kautta. Siten Tervo on onnistunut paremmin Ohranassa kuin Myyrässä, Haavikko Rauta-ajassa kuin Halosen kuvaajana tai Rintala Nahkapeitturien linjalla –kirjoissaan kuin Marski -trilogiassaan.
Suomen kirjallisuuden suuria teemoja on sota-ajan ohella ollut “suuri muutto”, kertomus Suomen kehittymisestä maaseutu- ja maatalousvaltaisesta maasta nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja hyvinvointivaltioksi sekä siitä, minkälaisia ihmiskohtaloita tähän muutokseen on liittynyt. Se on tuottanut hyvin eritasoista kirjallisuutta, ja on kokonaisuudessaan myöskin itse asiassa antoisa taustaa ja ymmärrystä lisäävä lähdeaineisto, myös historiantutkimuksen käyttöön.
Hyvä näin. Olisiko kuitenkin kohtuutonta odottaa, että kirjailijat vähitellen tarttuisivat yhtä laajalla rintamalla “suureen lamaan”, kertomukseen jälkiteollisen ja eurooppalaisen Suomen synnystä, lamaa edeltäneestä nousu-uhosta ja laman pitkästä varjosta ja näiden vaikutuksesta ihmisten mieliin ja kohtaloihin? Näitä ilmiöitä ovat toistaiseksi vain harvat kirjailijat raapaisseet.
Linna ei enää ole joukossamme jatkamassa työtään. Hänen tiedetään vielä Pohjantähden viimeisen osan jälkeen kertoneen, että romaanin henkilöt jatkoivat elämäänsä hänen päässään. Mitenkä he ja heidän kirjallinen luojansa olisivat arvioineet tämän päivän Suomea? Voi olla että Linna, niin kuin meistä jokainen, olisi ollut liiaksi oman kasvuaikansa muokkaama voidakseen enää koskettavasti ja uskottavasti käsitellä ja kuvata elämää 1990-luvun Suomessa.
Mutta löytyykö Suomesta vielä joskus oman aikansa uusi Linna, joka auttaa meitä uudella tavalla ymmärtämään ja arvioimaan sitä mitä maassa on viime vuosina tapahtunut? Olisiko jo aika irtaantua kirjallisuudenkin Suomi-keskeisyydestä, kuvata ja ottaa kantaa siihen miten maahanmuutto ja markkinayhdentymisen ovat suomalaista yhteiskuntaa ja siinä elettävää arkea muokanneet? Vai onko niin, että vaikka tällaisia uusia opastajia jo olisikin, niin me emme sitä huomaa siksi, että kirjallisuus on kokonaan menettänyt kykynsä uusmedian ja tietoyhteiskunnan aikana tuottaa koko kansakuntaa koskettavia ja sen itseymmärrykseen vaikuttavia lukuelämyksiä?
