Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muuttaneet maailmaa monin tavoin, mutta kaikkia vaikutuksia emme vielä kykene hahmottamaan. Monien päällimmäinen tuntemus on, että maailma on muuttunut entistä vaarallisemmaksi ja turvattomammaksi elää. Toisaalta terrori-iskut kaikessa kauheudessaan ovat antaneet myös mahdollisuuden tehdä maailmasta turvallisempi ja parempi paikka elää.
Jotta näin tapahtuisi, on syyskuun iskuista osattava tehdä oikeat johtopäätökset. Iskut alleviivasivat dramaattisesti sen, miten turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhat ovat tämän päivän maailmassa erilaisia kuin ne, mihin me ja koko kansainvälinen yhteistyöjärjestelmä olemme perinteisesti varautuneet.
Kylmän sodan päätyttyä on entistä selvempää, ettei sota suurvaltojen kesken eikä muutoinkaan perinteinen valtioiden välinen sota ole enää suurin eikä todennäköisin uhka. Turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhat on nähtävä aikaisempaa laaja-alaisempana haasteena.
Uusiin turvallisuusuhkiin kuuluvat pitkäaikainen ja jatkuva ympäristön pilaantuminen ja äkilliset ympäristökriisit, HIV/AIDSin ja muiden tarttuvien tautien leviäminen, kansainvälinen rikollisuus, huumeet, ihmisoikeuksien loukkaukset, valtioiden sisäiset konfliktit, järjestäytyneiden yhteiskuntien hajoaminen, terrorismi ja kaikkiin näihin liittyvät hallitsemattomat väestöliikkeet ja pakolaisuus.
Näille uusille turvallisuusuhille on ominaista ensinnäkin se, että ne useimmiten alkavat ja kehittyvät valtioiden sisäisinä ongelmina, jotka kuitenkin voivat nopeasti laajeta kansainvälisiksi ja jopa globaalisiksi ongelmiksi, jollei niihin ajoissa puututa.
Toiseksi uusille turvallisuusuhille on ominaista se, että vaikka niihin usein liittyy myös aseellista voimankäyttöä, ne ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä voidaan torjua ja niitä vastaan suojautua vain hyvin rajallisessa määrin, jos lainkaan, perinteiseen sodankäyntiin suuntautuneen sotilaallisen varustautumisen keinoin.
Niissäkin tapauksissa, joissa sotilaallinen voimankäyttö on tarpeellista ja oikeutettua – kuten Talibania ja Al Qaidaa vastaan on ollut -, se ei koskaan ole yksin riittävä ratkaisu. Siten Afganistanissa tarvitaan pitkää sitoutumista jonkinlaisen rauhanturvaamisoperaation ohella myös siviilikriisinhallinnan välineiden käyttöön, jälleenrakennukseen ja kehitysyhteistyöhön, jolla vakautetaan olot ja luodaan perusta demokratian ja ihmisoikeuksien toteuttamiselle – erityisesti naisten aseman vahvistamiselle – sekä unikonviljelystä riippumattomalle taloudelliselle kehitykselle ja väestön hyvinvoinnille.
Kansainvälisen yhteisön, EU-maat merkittävimpinä rahoittajina, on varauduttava rahoittamaan 10 miljardin euron jälleenrakennusohjelma seuraavan viiden vuoden kuluessa. Tämänkin summan riittävyydestä on jo esitetty epäilyjä.
Tällaista ohjelmaa ei voida rahoittaa vähentämällä tukea muilta köyhimmiltä mailta, kun päin vastoin vastaavia tarpeita on paljon muuallakin hoitamatta.
Kolmas ja ehkä keskeisin asia vastatessa uusiin turvallisuus- haasteisiin on se, että niitä vastaan ei voi suojautua eristäytymällä ja omien rajojen taakse linnoittautumalla. Ne edellyttävät päin vastoin lisääntyvää kansainvälistä sitoutumista ja monenkeskistä yhteistyötä kaikilla tasoilla.
Euroopan maat ja kansat ovat tämän ymmärtäneet. Euroopassa käydyt maailmansodat ja lukuisat muut sodat, joita vielä viime vuosina on koettu Balkanilla, ovat tuoneet sodan kaikki kärsimykset myös siviiliväestön kannettaviksi. Tästä on vähitellen kasvanut ymmärrys, että niin vakaus, turvallisuus ja rauha kuin myös hyvinvoinnin ja vaurauden kasvattaminen edellyttävät valmiutta luopua osasta perinteistä kansallista suvereniteettia vahvemman ylikansallisen yhteistyön hyväksi. Tämä on ollut Euroopan yhdentymisen perustava ajatus ja se pätee myös nyt Euroopan unionin laajentumiseen.
Yhdysvaltain tilanne on toinen. Vaikka maa on osallistunut kahteen maailmansotaan ratkaisijana, on amerikkalaisilta puuttunut kokemus sotatoimista omalla maaperällä. Siksi Yhdysvalloissa on aika ajoin ollut vahva pyrkimys eristäytyä kansainvälisestä yhteistyöstä eli harjoittaa isolationismia, ja kun se ei enää ole realistinen vaihtoehto, on maa usein pyrkinyt toimimaan vain omaan voimaansa luottaen yksipuolisesti eli unilateraalisesti, valikoiden ja asettamalla omat ehtonsa sille kansainväliselle yhteistyölle, jossa on mukana.
Toisen maailmansodan jälkeen USA on sotinut vain kaukana Koreassa ja Vietnamissa, ja sen viimeisimmät sotakokemukset Irakissa ja Afganistanissa ovat perustuneet omien tappioiden minimointiin ja siisteihin TV-ruutuun sopiviin ja vain vieraille tappiota aiheuttaviin huipputeknologisiin täsmäiskuihin. Tämän voimankäyttömallin epätodellisuus ja väärä turvallisuus paljastuivat syyskuun 11. päivänä, kun ilmeni, ettei maailman mahtavin sotakoneisto kyennyt – eikä olisi siihen kyennyt edes ohjustorjunnalla täydennettynä – estämään tuhoisia iskuja Amerikan sydämessä.
On toivottavaa, että amerikkalaiset iskujen seurauksena suuntautuisivat avoimesti monenkeskiseen yhteistyöhön. Euroopan ja koko maailman laaja solidarisoituminen Yhdysvaltain kanssa oli perusteltua myös siltä kannalta, että nyt on tärkeätä osoittaa monenkeskisen yhteistyön tuloksellisuus.
On edelleen liian aikaista sanoa, miten näiden odotusten kanssa on käynyt. Myönteistä on Yhdistyneiden Kansakuntien paluu kansainvälisen politiikan ja yhteistyön päänäyttämöksi. Yhdysvaltojen velka YK:lle on nyt maksettu, ja tähän asti Yhdysvallat on pyytänyt ja saanut YK:n hyväksymisen voimatoimilleen terrorismin vastaisessa taistelussa. Se on myös tunnustanut YK:n jo aiemmin valmistelemien terrorismin vastaisten sopimusten arvon ja merkityksen.
Myönteistä on myös Venäjän lähentyminen USA:n ja NATO:n kanssa, joka näyttää kestävän sellaisenkin tarpeettoman kolhun kuin USA:n yksipuolisen irtisanoutumisen ohjustentorjuntaa koskevasta ABM- sopimuksesta.
Myönteiseksi on myös nähtävä Dohassa syntynyt päätös aloittaa maailman kauppajärjestön WTO:n seuraava laaja neuvottelukierros sekä se, että sille määritellyissä tavoitteissa kehitysmaiden odotukset on aiempaa vahvemmin otettu huomioon, kuten myös ympäristön ja kaupan suhteet. Marrakeshissa puolestaan päästiin yhteisymmärrykseen Kioton ilmastosopimuksen viimeistelystä siten, että eteneminen sopimuksen ratifiointiin on nyt mahdollista.
Toisaalta Yhdysvallat ei ole palannut vielä yhteenkään niistä useista monenkeskisistä neuvotteluprosesseista ja sopimushankkeista, joista se Bushin hallinnon alkukaudella ehti irtaantua. Ilmastomuutossopimus etenee, mutta ilman Yhdysvaltoja, vaikka jokainen ymmärtää että maan, joka vastaa neljänneksestä koko maailman kasvihuonekaasujen päästöistä, on mieluummin ennemmin kuin myöhemmin tultava sopimukseen mukaan.
Myös sopimus kansainvälisestä rikostuomioistuimesta etenee, mikä terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa on tärkeä asia kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistamisen kannalta. Yhdysvallat on kuitenkin edelleen sen ulkopuolella ja on päin vastoin perustanut omia suljettuja erikoissotilastuomioistuimia tuomitsemaan kiinniottamiaan terrorismista epäiltyjä.
Talebanin ja al-Qaidan johtajien saattaminen vastuuseen teoistaan, mikä oli yksi keskeisistä tavoitteista, on toteutumatta. Terrorismista epäiltyjä talebanin ja al-Qaidan taistelijoita, jotka on otettu kiinni, tulee käsitellä Geneven sopimuksia kunnioittaen kansainvälisen oikeuden normien mukaisesti riippumattomissa tuomioistuimissa ja kansainvälistä oikeusjärjestystä vahvistaen. Jos näin ei tapahdu, siitä voi pitemmän päälle olla haittaa terrorismin vastaisen yhteistyörintaman koossapysymiselle ja uskottavuudelle.
Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Afganistanissa samoin kuin sen lähialueilla saattaa jäädä pitkäaikaiseksi. Presidentti Bush on sen lisäksi tehnyt selväksi, että Yhdysvaltain ns. sota verkostoitunutta kansainvälistä terrorismia ja sen tukijoita vastaan eri muodoissa jatkuu kaikkialla, missä tällaista uhkaa ilmenee. Erityiseksi uhkaksi Yhdysvallat on julistanut joukkotuhoaseiden hankkimispyrkimysten yhdistymisen terrorismin tukemiseen eräissä maissa. Syytösten esittämisestä on kuitenkin vielä pitkä matka kansainvälisen hyväksyttävyyden saaviin ja YK:n mandaatin mukaisiin toimiin.
Yksi pelottavimpia uhkakuvia on joukkotuhoaseiden leviäminen yleensä ja mahdollisuus niiden päätymisestä terroristien käsiin. Siksi on erityisen vaikea ymmärtää Yhdysvaltoja siinä, että se edelleenkin vastustaa biologisten aseiden leviämisen ehkäisemiseksi tehdyn sopimuksen hyväksymistä.
Koko maailman terrori-iskuille antama yksiselitteinen tuomio toi myös mahdollisuuksia monien alueellisten konfliktien ratkaisemiseen ja väkivaltakierteistä irtaantumiseen. Jos näin parhaassa tapauksessa Pohjois-Irlannissa ja Balkanilla onkin käymässä, niin Lähi-idässä mahdollisuutta ei ole käytetty hyväksi. Tässäkin Euroopan ja Yhdysvaltain lähentyminen ja yhdenmukainen toiminta osapuolten tehokkaaksi painostamiseksi väkivallasta luopumiseen ja rauhanprosessiin olisi tarpeen.
Vuoden 2002 alkaessa mahdollisuuksia on edelleen sekä hyvään että huonompaan kehitykseen. Edellisen puolesta on meidän Suomessa yhdessä EU-kumppaneittemme kanssa toimittava.
Vuonna 2002 odotetaan myös päätöksiä NATO:n seuraavasta laajentumisesta. Se näyttää muodostuvan varsin epädramaattiseksi tapahtumaksi, eikä se tuota Suomelle ongelmia eikä edellytä uusia johtopäätöksiä asemastamme. Enemmän merkitystä on NATO-Venäjä -suhteiden kehityksellä sekä sillä, tehdäänkö päätöksiä NATO:n tehtäväkentän ja/tai toimialueen laajentamisesta. Toistaiseksi päätös artikla 5:n soveltamisesta vastauksena syyskuun terrori-iskuihin on jäänyt ilman käytännöllistä merkitystä.
Euroopan unioni on jatkanut sotilaallisen ja sen rinnalla siviilikriisinhallintakyvyn rakentamista. Laekenin huippukokouksessa voitiin todeta, että unionilla on itsenäisiin operaatioihin kyky, joka asteittain kasvaa kohti vuotta 2003, jolloin Helsingin huippukokouksessa asetettu tavoite 60 000 henkilön valmiusjoukosta varusteineen ja johtojärjestelmineen tulisi saavuttaa. Ratkaisematta on vielä tärkeitä kysymyksiä kuten EU:n ja NATO:n välisen yhteistyön lopullinen sopiminen, mutta edistys on kaikkiaan ollut vähintäänkin kohtuullista. Siviilipuolella unioni on saavuttanut 5000 poliisijoukon valmiuden.
Unionin toimivalta kriisinhallintaoperaatioihin ja niihin liittyvät tehtävät on yhteisillä päätöksillä määritelty. Joka tapauksessa unionin päätökset operaatioihin ryhtymisestä tehdään tapauskohtaisesti unionin toimintakyvyn ja tavoitteiden pohjalta. Jäsenvaltiot päättävät omasta sotilaallisesta osallistumisestaan kansallisten menettelyjensä mukaisesti.
EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehitys on ollut nopeata ja Suomi on ollut siinä mukana täysimittaisesti ja aloitteellisesti. Tämä työ on vahvistanut unionin kansainvälistä asemaa, vaikka sen pohjalta ei ole toistaiseksi käynnistetty unionin omaa kriisinhallintaoperaatiota. Yhteen koottuna unionin jäsenvaltiot muodostavat merkittävän toimijan, vaikka unioni ei tähtää eikä sen tule tähdätä NATO:n tai sotilaallisten suurvaltojen roolin haastamiseen. NATO:n ja EU:n yhteistyön järjestäminen, jonka tiellä on toistaiseksi Turkin ja Kreikan ristiriita, mutta jota tukevat muut järjestöjen jäsenmaat mukaan lukien Yhdysvallat, osoittaa unionin merkityksen nousua turvallisuuspoliittisena tekijänä. Siihen kohdistuu kasvavia odotuksia tulevissa tilanteissa, joissa kansainvälinen yhteisö joutuu tai ryhtyy kriisinhallintaan.
Unionin vahvuus on siinä, että se pystyy ottamaan käyttöön välineitä ja resursseja koko turvallisuuspolitiikan laajalta kentältä ja edistämään siten kestävien ratkaisujen syntymistä. Tämä säilyy Suomen lähtökohtana ja arviona. Siviilikriisinhallintakyvyn määrätietoisella kehittämisellä ja operationalisoimisella on tässä keskeinen merkitys ja Suomi edistää sitä aktiivisesti ja aloitteellisesti. Parhaillaan hallituksen selonteon pohjalta tehostetaan viranomaisten yhteistoimintaa ja kehitetään Suomen valmiuksia osallistua EU:n ja muihin kansainvälisiin siviilioperaatioihin.
Eduskunnassa perättiin tarkempaa arviota siitä, miten yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan syveneminen vaikuttaa sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. EU:n perussopimuksessa yhteisen puolustautumisen mahdollisuus esitetään kaukotavoitteena, jonka toteutuminen edellyttää jäsenmaiden yksimielistä päätöstä korkeimmalla tasolla ja kansallista voimaansaattamista. Oma kantamme on, että tällaiseen ratkaisuun ei ole vallitsevissa eikä nähtävissä olevissa olosuhteissa tarvetta unionin yhteisen turvallisuuden tai kansainvälisen turvallisuuden vuoksi.
Hyvä kuulijat,
Yksi aikamme paradokseista koskee demokratiaa. Demokratia maailmassa ei ole koskaan ollut niin laajalle levinnyt kuin tänään. Samaan aikaan emme ehkä koskaan ole nähneet yhtä paljon epäluuloja demokratian toimintaa kohtaan.
Avain tämän paradoksin ymmärtämiseen on globalisaatio. Kansainvälistymisessä ja keskinäisen taloudellisen ja poliittisen riippuvuuden lisääntymisessä ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on kansainvälistymisen ja uusien teknologioiden, erityisesti tieto- ja viestintäteknologian, huikean kehityksen yhdistyminen. Tämä käy globalisaation pikamääritelmästä.
Globalisaatio ei ole vain väistämätön, vaan voittopuolisesti myönteisiä mahdollisuuksia avaava kehitys. Globalisaatio on myönteistä, koska sen myötä lisääntyvä kansainvälinen työnjako ja niukkojen voimavarojen tehokkaampi käyttö auttavat luomaan vaurautta.
Globalisaatio on myönteistä myös, koska se tarjoaa enemmän tilaa yksilön vapaudelle kukoistaa ja koska sen avulla yhteiskunnista tulee avoimempia. Sortohallitusten on entistä vaikeampi sensuroida tai hallita uuden tietotekniikan käyttöä. Ihmisoikeusloukkauksia on myös hankalampi peittää ja toisten on vaikeampi sivuuttaa niitä reagoimatta.
Mutta varauksellinen sana ”mahdollisuuksia” on tarpeen, koska globalisaation luoma vauraus ja hyvinvointi jakautuu aikaisempaa epätasa-arvoisemmin niin maiden ja alueiden kesken kuin niiden sisällä ja maailmanlaajuisesti.
Se on tarpeen siksi, että uusliberaaleihin vapaan markkinatalouden arvoihin perustuva globalisaatio voi pahentaa ympäristövahinkoja. Se voi myös uhata työn perusoikeuksia ja heikentää ammattiliittoja sekä vaarantaa kansallisten ja vähemmistökulttuurien asemaa.
Globalisaatio voi olla vahingollinen myös yhteiskunnallisessa mielessä, kun se tuhoaa kestäviä perinteisiä yhteisöjä ja uhkaa vakiintuneita hyvinvointijärjestelmiä, joita ei voida koskaan korvata puhtaasti markkinoihin perustuvilla ratkaisuilla.
Karl Marx ja Friedrich Engels luonnehtivat maailmaa yli 150 vuotta sitten sanomalla, että ”kaikki kiinteä sulaa ohueen ilmaan”, mutta sanonta kuvaa omaa aikaamme vielä osuvammin. Mutta kommunistisessa manifestissa esitettyihin uhkiin ja haasteisiin vastattiin menestyksellisesti, koska työväenliike kykeni kesyttämään kapitalismin ja luomaan pohjan tämän päivän kehittyneen maailman hyvinvointiyhteiskunnille.
Työväenliikkeen internationalismista huolimatta tämä oli ennen muuta kansallinen projekti, joka toteutettiin itsenäisten ja suvereenien kansallisvaltioiden demokraattisissa puitteissa. Nyt tämä ei enää samalla tavoin ole mahdollista. Elämme maailmassa, jossa globaalit markkinavoimat – jotka ovat nimettömyytensä takia entistä uhkaavampia – horjuttavat tai heikentävät niitä välineitä, joita me olemme tottuneet käyttämään talouksiemme ohjaamiseen, takaamaan sosiaalista turvallisuutta ja jakamaan hyvinvointia.
Täten globalisaatio edellyttää maailmanlaajuista demokratiaa, joka kykenee toteuttamaan tehokasta globalisaationhallintaa.
Uudet turvallisuusuhat edellyttävät monenkeskisiä ja globaaleja ratkaisuja. Yhtä selvästi tätä ei aina ymmärretä globalisaation taloudellisiin ja sosiaalisiin haasteisiin liittyen. On niitäkin, jotka tarjoavat ratkaisuksi vähempää integraatiota ja keskinäistä riippuvuutta ja enemmän nationalismia ja protektionismia.
Olisi hienoa voida sanoa, että demokraattiseen globalisaation- hallintaan tarvittavat välineet ovat jo olemassa. Valitettavasti monet pitävät sellaisia organisaatioita kuin Euroopan unionia, Maailman kauppajärjestöä ja uusliberalismin viimeiseksi tukilinnakkeeksi jämähtänyttä OECD:tä pikemminkin ongelmana kuin vastauksena. Kaikki näin ajattelevat eivät ole ahdasmielisiä nationalisteja tai protektionisteja, vaan heidän joukossaan on aitoja demokraatteja ja kansainvälisyyden kannattajia. Siksi heidän huoleensa on osattava vastata oikein.
EU, WTO ja muut kansainväliset järjestöt ovat viime kädessä vain välineitä, joita voidaan ja tulee käyttää luomaan parempaa, demokratiaan ja solidaarisuuteen perustuvaa globaalia hallintoa sekä varmistamaan, että globalisaation hedelmät jaetaan nykyistä tasa- arvoisemmin.
Minkälaisista asioista tulee parempi globalisaationhallinto koota? Jaottelen asiat aseriisunta- ja kriisinhallinta-, demokratia- ja ihmisoikeus- sekä talous- ja kehityskysymyksiin, vaikka raja näiden välillä on sekin veteen piirretty. – Kun aseiden käyttötodennäköisyys suurkonflikteissa on vähentynyt, ovat myös aseriisuntakysymykset jääneet liiaksi taka-alalle. Ydinaseiden, niiden kantolaitteiden sekä biologisten ja kemiallisten aseiden leviämisen ehkäisemiseksi ja olemassaolevien varastojen vähentämiseksi ja tuhoamiseksi on jatkettava työtä. USA:n ja Venäjän on myös vähennettävä ydinaseiden määrää eikä vain siirrettävä niitä ohjuksista varastoihin.
– Myös tavanomaisten aseiden riisuntaa on jatkettava ja erityisesti pienaseiden vähentämiseen päästävä.
– Asekauppaa on rajoitettava, mukaan lukien mahdollinen kansainvälinen asemyyntivero.
– Demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteita on sovellettava kansainvälisten suhteiden johtavana mittapuuna.
YK:ta perustettaessa yli 50 vuotta sitten päämääränä oli kollektiivinen turvallisuus vastauksena perinteisen sodankäyntimallin uhkaan. Uusien, laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkien aikana tavoitellaan maailmanyhteisössä nyt kriisienhallintaa, jossa sotilaallinen voimankäyttö ei aina ole käyttökelpoinen eikä koskaan ainoa eikä riittävä väline.
Sotilaallistakin kriisinhallintaa tarvitaan. Kun sitä nyt rakennetaan alueellisissa puitteissa, ennen muuta Euroopan unionissa, on tärkeätä, että se tapahtuu monenkeskisesti, YK:n peruskirjan periaatteita soveltaen ja YK:n operaatioiden kanssa yhteensopivasti. Suomen osallistumiselle rauhanturvaoperaatioihin on YK:n tai Etyj:n mandaatti, ja sellaiseen tukeutuminen on hyvä periaate muidenkin maiden noudatettavaksi.
Siviilikriisinhallinnan valmiudet ja voimavarat ovat toistaiseksi vähäisemmät kuin sotilaallisen kriisinhallinnan, ja niiden kehittämiseen on paneuduttava niin kansallisesti, EU:ssa kuin YK- järjestelmän puitteissa.
Kriisinhallinnan käytössä on oltava ajoissa liikkeellä. Yhtään mahdollista kriisiä, näytti se miten pieneltä tai rajatulta tahansa, ja riippumatta siitä, onko kyseessä aseellinen konflikti, ihmisoikeusloukkaukset, etniset ristiriidat, valtion hajoaminen tai ympäristö- tai humanitaarinen katastrofi, ei saa jättää huomiotta. Sen lisäksi, että puuttumattomuus on piittaamattomuutta ja tarkoittaa inhimillisen kärsimyksen hyväksymistä, otetaan samalla riski kriisien laajenemisesta niin, että ne vaikuttavat globaaliin turvallisuuteen.
On kaikin tavoin vahvistettava demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen perusarvoja sekä kansainvälisen oikeusjärjestyksen periaatteita.
Kansainväliset rahoituslaitokset on uudistettava niiden avoimuuden ja demokraattisuuden lisäämiseksi ja jo aikansa eläneen uusliberalistisen niin kutsutun Washingtonin konsensuksen hautaamiseksi.
Pääomaliikkeitä on voitava paremmin seurata ja ohjata, finanssimarkkinoiden epävakautta ja spekulaatioalttiutta on hillittävä, harkiten yhtenä keinona myös valuutanvaihtoveron käyttömahdollisuutta. Veroparatiisien käyttö veronkiertoon ja rahanpesuun on estettävä.
WTO:ssa käynnistetyn neuvottelukierroksen on oltava todellinen kehityskierros, joka vahvistaa kehitysmaiden asemaa maailmankaupassa. Maailman taloudellisen yhteistyön ja kaupan pelisääntöjä on kehitettävä monenkeskisen vapaakaupan perustalle WTO:n sekä työjärjestö ILO:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen yhteistyöllä siten, että ne ottavat paremmin huomioon ympäristön- ja kuluttajansuojelun tarpeet, työn perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen, kansallisten ja vähemmistökulttuurien aseman sekä patentti- ja tekijänoikeuksien tasapuolisemman kohtelun. Investointeja ja palvelukauppaa koskevien sääntöjen on perustuttava ympäristön ja hyvinvointipalvelujen tarpeet huomioonottavaan velvollisuuksien ja oikeuksien tasapainoon monikansallisten yritysten ja hallitusten välillä.
Kehitysrahoituksessa on kaikkien kehittyneiden maiden saavutettava 0,7 prosentin taso BKT:stä käyttäen hyväksi myös New Partnership for Africa’s Development`n (NEPAD) kaltaisia uusia aloitteita. Rahan- siirto kehitysmaihin ei kuitenkaan paljon auta ilman niiden omaa panosta ja yhteistyön suuntaamista köyhimmän väestön aseman parantamiseen.
On tunnustettava, että maailmalla voi olla vain muutama vuosikymmen aikaa siirtyä kestävää kehitystä toteuttavaan kestävään energiatalouteen ja ihmisen ja luonnonympäristön tasapainoon. Esimerkiksi Kioton sopimuksen ratifiointi on siten vasta vaatimaton, mutta välttämätön ensimmäinen askel ihmisen aiheuttaman ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi.
Ei ole vaikeaa esittää tällaisia luetteloita kaikista niistä hyvistä asioista, joita tulisi tehdä turvallisemman ja paremman maailman aikaansaamiseksi eikä edes päästä niistä yksimielisyyteen ainakin periaatteen tasolla. Varsinainen kysymys kuuluukin, että miten tämä saadaan aikaan.
Jos oletamme, että Euroopassa päästäisiin sopimukseen globaalia hallintoa koskevasta ohjelmasta, miten saamme sen hyväksytyksi ja toteutetuksi maailmanlaajuisesti, kun kaikki tiedämme, että todellinen ongelma on Yhdysvaltojen saaminen mukaan? Minulla ei ole parempaa vastausta kuin se, minkä annamme puhuessamme Venäjän tulevaisuudesta. On siten jatkettava pyrkimyksiä sitouttaa tällaiset maat monenväliseen yhteistyöhön vaikeuksista riippumatta ilman, että niille suodaan veto-oikeutta. Mahdollisuuksien mukaan on edettävä myös rajatummalla pohjalla ja yritettävä saada ne, jotka eivät heti liity mukaan, tekemään niin myöhemmin, kuten toimittiin Kioton prosessissa tai Kansainvälisen rikostuomioistuimen kohdalla.
Monista parempaan globalisaationhallintaan tähtäävistä ohjelmista poiketen en ole lähtenyt liikkeelle tarkastelemalla instituutioita ja niiden uudistamisen tarvetta. Siinä missä yhdet haluavat maailmanhallitusta ja maailmanparlamenttia ja toiset suorilla vaaleilla valittavaa EU-komission puheenjohtajaa, katson itse, että kaikkiin aiemmin mainittuihin asioihin täytyy käydä käsiksi nykyisissä instituutioissa, vaikka tiedämmekin ne hyvin puutteellisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tämäkin lähestymistapa edellyttää institutionaalisia uudistuksia. Ne tulevat kohtaamaan vähemmän vastarintaa, jos ja kun ne ymmärretään selvästi sellaisiksi, joita ilman ei muutoin laajasti hyväksyttyjä paremman ja oikeudenmukaisemman globalisaationhallinnan edellyttämiä asioita saada pantua täytäntöön.
Yhtenä paremman globalisaationhallinnan keinona on Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen ja vahvistaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisimme tehdä EU:sta uuden supervallan, kun meidän paremminkin tulee pyrkiä maailmaan, jossa minkäänlaiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole tarvetta eikä mahdollisuuksia.
Sekin on syytä todeta, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuus- politiikka ei saa tarkoittaa sitä, että pohjoismaat luopuisivat yhteisestä identiteetistään ja rakentavasta roolistaan paremman globalisaationhallinnan edelläkävijämaina.
