Toisen maailmansodan päätyttyä alkoi vuosikymmeniä kestänyt sosialidemokratian valtakausi. 30-luvun laman sekä sodan aiheuttamien kärsimysten ei enää koskaan haluttu toistuvan ja sosialidemokratia nähtiin tämän varmimpana takaajana. Silloin pystytettiin nykyisten eurooppalaisten laaja-alaiseen sosiaaliturvaan perustuvien hyvinvointivaltioiden puitteet.
Tälle kaudelle oli ominaista valtion vastuun tunnustaminen ja julkisen aktiivisuuden kasvu sekä talous- ja työllisyyspolitiikassa että sosiaalipolitiikan kehittämisessä. Sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan kasvumoottori oli vahva veturi niin kauan kuin yhteiskunnallista muutosta leimasi sirpin ja viikatteen väistyminen vasaran ja savupiipun tieltä, mutta se alkoi 70- luvun alussa yskiä kun teollisuusyhteiskunnasta siirryttiin ns jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin.
Uusliberalismi, tunnetuimpina sovellutuksinaan thatcherismi Englannissa ja reaganismi USAssa, sai politiikan uutena haastajana aatteellisen ylivallan ja määritteli sen mistä asioista je kenen aloitteista puhuttiin. Sosialidemokratia joutui puolustuskannalle; joskus jopa niin että omaksui osin itsekin uuden haastajan aatteita ja sovelsi niitä.
Päiväjärjestykseen nostettiin markkinavoimien kaikenpuolinen vapauttaminen, taloudellisen säätelyn purkaminen, valtionyritysten ja julkisten toimintojen yksityistäminen, sosiaaliturvan leikkaukset ja verojen alentaminen.
Monessa suhteessa uusliberalismi on ollut paluuta ennen maailmansotia vallinneeseen talouspoliitiikan valtavirtaan ja sen taustalla olevaan ihmiskuvaan. Sosiaalipolitiikkaan ja hyvinvointivaltioon kohdistettu kritiikki sen kalleudesta, henkilökohtaista vastuunottoa heikentävästä, talouskasvua hidastavasta tai työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta on vain vanhojen ja kuluneiden asenteiden ja väitteiden uudelleenlämmittämistä.
Suomessa uusliberalismin vaikutus alkoi näkyä vasta 80-luvulla ja silloinkin ensisijassa talouden ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn purkamisena. Sosiaalipolitiikan muutokset ja kyseenalaistamisen jäivät vähemmälle. Suomessa sosiaalipolitiikkaa ei leikattu ideologisin perustein, vaan vedoten 90-luvun laman tuomiin säästötarpeisiin.
Vaikka uusliberalismia on kutsuttu myös uusoikeustolaisuudesksi eroaa se silti ratkaisevasta vanhasta autoritaarisesta oikeistolaisuudesta. Tämä uusoikeistolaisuus ei suinkaan enää halua vahvaa valtiota ja kansalaisvapauksien rajoittamista, vaan päinvastoin heikkoa valtiota ja kaiken kansalaisten holhoukseksi katsomansa poistamista. Holhousta on tietenkin jo ihmisten verotus, mutta äärimmäisyyteen ns. libertanianismi uusliberalismin äärimmäisenä ilmiönä vaatii taloudellisten markkinvavapauksien lisäksi luopumista myös esim. aseidenkantoon, ylinopeuksiin tai huumeiden käyttöön liittyvistä ihmisten käyttäytymisen rajoituksista.
Puhtaaksi viljellylle uusliberalismille ja markkinoiden hallitsemalla yhteiskunnalle on ominasta se, ettei se arvosta eikä edes tunnusta yhteisöllisyyttä. Margaret Thatcher meni jopa niin pitkälle että lausui ”ettei sellaista asiaa kuin yhteiskunta ole olemassakaan”, on vain itsessään vastuussa olevia ihmisiä. Tällainen ajattelu ei oikeastaan tunnusta enää tilaa millekään yhteisten asioiden hoidolle, eli politiikalle.
Tämän ajattelun mukaan ihmiset voivat muokata maailmaa ensisijassa vapaiden markkinoiden kuluttajina, jotka euroillaan äänestävät siitä mitä asioita yhteiskunnassa on tarjolla ja mitä ei, eivät kansalaisina vaaliuurnilla. Muun ohella tämä tarkoittaa luopumista kansalainen ja yksi ääni periaatteesta ja vallan siirtämistä niille, joilla on eniten euroja kuluttajavalintojensa takana.
Tässä äärimuodossa ei uusliberalismia missään ole avoimesti omaksuttu, mutta nyt sen pohjana oleva markkinauskokin on horjumassa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on jälleen muuttumassa. Markkinavapauksien kasvattaminen ei enää ole suosiossa. Nyt vaaditaan taas rajoja markkinavoimien vapaalle temmellykselle. Markkinatalous hyväksytään mutta ei markkinayhteiskuntaa, jossa kaikki on kaupan ja ihmisenkin arvo määräytyy vain markkinoilla. Luottamus markkinavapauden autuaaksitekevään mahtiin on kärsinyt haaksirikon.
90-luvun laman ja uusliberalismin kaksoishyökkäyksen kohteeksi joutunut hyvinvointiyhteiskunta on jälleen suosiossa. Suomessa kaikki puolueet katsoivat viime kunnallisvaalien alla viisaaksi ilmoittautua sen puolustajiin.
Veroalennukset eivät ole ihmisten ensisijaisella toivelistalla. Lisäverotkin hyväksytään jos niiden voidaan varmuudella tietää tarkoittavan keskeisten sosiaali- ja terveyspalvelujen parantamista.
Kaikki tämä kertoo siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää. Tämä on totta vaikka samanaikaisesti perinteisen politiikan asema näyttäisikin päinvastoin edelleen heikentyvän.
Elämme monien ristiriitaisten paradoksien maailmassa. Yksi niistä koskee demokratiaa. Voimme iloita siitä, että demokratia ei maailmassa ole koskaan ollut niin laajalle levinnyt kuin tänään, mitattuna niiden ihmisten määrällä ja osuudella jotka voivat vapaissa vaaleissa valita ja erottaa johtajansa.
Tarkoitan tässä todella aitoa demokratiaa, jonka yhtenä välttämättömänä tunnusmerkkinä on vapaasti muodostettujen puolueiden keskinäinen kilpailu vapaissa vaaleissa. Puolueet ovat siten demokratian välttämätön osa.
Samanaikaisesti kuitenkin luottamus demokratian toimintaan ja valittujen edustajiemme mahdollisuuksiin toimia valitsijoittensa toiveiden täyttäjänä on myös vähäisempää kuin koskaan, etenkin vanhoissa vakiintuneissa demokratioissa. Erityinen epäluulo ja usein halveksunta, jopa viha kohdistuu puolueisiin ja puoluepolitiikkaan.
Äänestysaktiivisuus on vaali vaalilta alentunut, Suomessa ja muualla. Monet nuoret luottavat enemmän mielenosoituksiin ja suoraan toimintaan, jopa väkivaltaan, saadakseen äänensä kuuluviin. Ihmiset kokevat että heidän elämänsä puitteet määrittyvät sellaisten kaukaisten ja tuntemattomien voimien toimesta, joihin heillä eikä heidän valituilla edustajillaan enää ole valtaa.
Sekin voi paradoksaalisesti olla otta, että mitä poliittisemmin ihminen ajattelee, sen vähemmän hän luottaa perinteisen politiikan mahdollisuuksiin.
Globalisaatio on tälle merkittävin selitys. Globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti. Se tarkoittaa meille monessa suhteessa hyvin tutun ja jo joitain satoja vuosia sitten alkaneen talouksen kansainvälistymisen jatkoa ja keskinäisen riippuvuuden kasvua. Uutta globalisaatiossa on informaatioteknologian huikean kehityksen vauhdittama rakennemuutos teollisuuteen nojaavista talouksista jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin, sekä uuden teknologian tuomien uusien mahdollisuuksien yhdistyminen perinteiseen kansainvälistymiseen.
Globalisaatio on paitsi väistämätön ilmiö, jolle kukaan ei voi kääntää selkäänsä, myös voittopuolisesti myönteinen asia. Kansainvälisen työnjaon syventyminen ja uusi teknologia mahdollistavat niukkojen voimavarojen tehokkaamman käytön ja hyvinvoinnin ja vaurauden lisääntymisen.
Globalisaatio rikastuttaa maailmaa kokonaisuudessaan ja sen vaurautta luovat vaikutukset näkyvät myös kehitysmaissa.
Globalisaation suurin haaste on siinä, että tämä lisääntyvä vauraus jakaantuu maailmassa nyt aiempaa epätasaisemmin, sekä maitten ja alueitten kesken että niiden sisällä. Aboluuttinen köyhyys on myös kasvanut vähiten kehittyneissä maissa.
Suomi on pienenä avoimen talouden maana ollut aina riippuvainen ulkomaankaupasta. Olemme oppineet pitämään huolta kilpailukyvystämme ja kuulumme globalisaatiossa ehdottomasti menestyjiin.
Silti meilläkin tunnetaan syystä huolta globalisaation haasteista. Hyvinvoinnin epätasainen jakaantuminen, maailmanlaajuiset ympäristöuhat ja terveysriskit koetaan suomalaistenkin turvallisuuttamme uhkaavina. Myös hyvinvointivaltion tulevaisuus huolestuttaa suomalaisia, kun hallitsemattoman globalisaation pelätään heikentävän mahdollisuuksiamme ylläpitää ja kehittää sellaista yhteiskuntamallia jota pidämme itsellemme sopivimpana.
Ihmiset kokevat, että asiat ovat karanneet, eivät vain tavallisten ihmisten vaan myös heidän parlamentteihin valitsemiensa edustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin, anonyymeille markkinavoimille, joilla kuitenkin on samalla hyvinkin tunnettujen, pienten maiden kansantulon varjoon jättävän liikevaihdon kokoavien monikansallisten jättiläisyritysten kasvot. Näiden tahdon edessä kaikki poliitikot joutuvat vain toistamaan ettei ole olemassa vaihtoehtoa vallitsevan viisauden kulloinkin ainoaksi mahdolliseksi julistamalle politiikalle.
Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.
Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Siitä että politiikan tarpeen yhä useammin täyttävät erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet ei sinänsä tule huolestua. Laajat kansaliikkeet ja vahvat kansalaisjärjestöt ovat erityisesti pohjoismaisen demokratian keskeinen osa. Kansalaisjärjestöjä ei tule suinkaan asettaa poliittisen demokratian haastajaksi vaan ne tulee päinvastoin nähdä sen terveeksi ja välttämättömäksi osaksi.
Attac on yksi niistä monista nopeasti kasvaneista kansalaisliikkeistä, jotka toimivat paremman globalisaatiohallinnan puolesta. Attacin keskisimpänä tavoitteena on ns. Tobin-veron säätäminen kaikille valuutanvaihtotapahtumille tavoitteena valuuttakeinottelun hillitseminen ja finanssimarkkinoiden vakauden lisääminen.
Attac ei hyväksy väkivaltaa eikä ole osallinen väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Se ei myöskään ole globalisaatiota ja kaupan vapautta vastustava järjestö, vaikka perustellusti vaatiikin kaupan pelisääntöjen kehittämistä sosiaalista ulottuvuutta, työntekijäin oikeuksia ja parempaa ympäristöä suosivaan suuntaan. Suomessa Attac on myös perustettu hyvin laajalle pohjalle. Attacissa ei kysytä ihmisten puoluekantaa eikä varsinkaan sen nuoremmilla jäsenillä sellaista ole itselläänkään tiedossa.
En ole täällä edustamassa Attacia. Kuulun yli kahteenkymmeneen järjestöön ja Attacissa aktiivisuuteni on rajoittunut siihen että olen perustavaan kokoukseen osallistunut rivijäsen. Kuitenkin ministerin jäsenyys juuri Attacissa on herättänyt laajalti huomiota.
Jotkut kommentaattorit paheksuvat jo kansanedustajienkin kuuluminen kansalaisjärjestöön joka pyrkii suorastaan vaikuttamaan hallituksen ja eduskunnan toimiin ja ratkaisuihin, ikäänkuin tämä ei jossain muodossa kuuluisi kaikkien kansalaisjärjestöjen toimenkuvaan.
Työmarkkinajärjestöt, järjestäytyneet yrittäjät ja MTK yhtä lailla kuin rauhanliike tai luonnonsuojelijat, joissa kansanedustajien mukanaolo ei herätä kummastusta, pyrkivät vaikuttamaan politiikkaan, isoimmillaan budjetti- ja veroratkaisuihin tai Suomen kantoihin EUssa. Samaan poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivät myös Martat, partiolaiset tai Sydäntautiliitto, kun ne haluavat vaikuttaa nuoriso- tai terveysmäärärahojen käyttöön.
Suomalaisen kansanvallan kannalta on tärkeätä, että kansanedustajat ovat monin tavoin mukana kansalaisjärjestöjen laajassa kirjossa, ja että tällainen osallistuminen on avointa ja kaikkien tiedossa ja arvioitavissa. Järjestöaktiivisuuden paheksumisen asemesta olisi syytä olla todella huolestunut siitä, jos sitä kautta toteutuva luonnollinen yhteys edustajien ja kansalaisten välillä liiaksi heikkenee, ja jos mekin saisimme pelkästäään mediajulkisuudessa elävän ammattipoliitikkokunnan edustajiksemme.
Vaikka kansalaisjärjestöt ovat tärkeitä eivät ne koskaan voi korvata edustuksellista demokratiaa, vaan niitä tarvitaan täydentämään sitä ja turvaamaan sen elinvoimaisuus. Kansalaisjärjestöjen vahvistuminen ei siten ole uhka edustukselliselle demokratialle. Vahva kansalaisyhteiskunta ei myöskään heikennä puolueita, eikä puolueiden heikkous tue vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Siksi myös kansalaisyhteiskunnan kannalta olisi rohjettava vihdoin korjata kansanvaltaa vahvistavan puoluetuen jälkeenjääneisyys.
Uskon että kansalaisyhteiskunnan ja edustuksellisen demokratian yhteys on Suomessa on yleisesti ymmärretty ja että olemme pystyneet sen mukaisesti kehittämään luontevan ja molemminpuolisesti rikastuttavan yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteen näiden välille.
Ulkoministeriön osalta tämä tarkoittaa mm sitä, että pyrimme erilaisten selvitysten ja selontekojen valmistelussa laajasti kuuntelemaan kansalaisjärjestöjä ja että näillä jo pitkään on ollut omat edustajansa mukana Suomen YKn eri kokouksiin lähettimissä virallisissa valtuuskunnissa.
Suomen talouden ja kilpailukyvyn kolme perustekijää ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Yhteistyö Suomen ainutlaatuisena vahvuutena alleviivaa työmarkkinajärjestöjen erityistä merkitystä kansalaisjärjestöjen joukossa. Taloutumme toipuminen lamasta ja Suomen nostaminen kilpailukyvyltään maailman kärkimaiden joukkoon ei olisi onnistunut ilman vahvojen ja korkeaa järjestäytymisastetta edustavien työmarkkinajärjestöjen yhteistyötä ja tulosopimuksia.
Jos meillä vielä takavuosina pelättiin työmarkkinajärjestöjen liiaksi kaventavan eduskunnan valtaa on tässä suhteessa jo saavutettu oikea tasapaino. Siinä parlamentin suvereenisuutta kyseenalaistamatta työelämän ja siihen liittyvän lainsäädännön kehittämisen ymmärretään parhaiten tapahtuvan kolmikantavalmistelun pohjalta.
Erikseen on vielä korostettava kaiken aidon kansanvallan edellytyksenä olevien puolueiden merkitystä. Puolueet kansalaisjärjestöinä erottautuvat etujärjestöjen ja monien yhden asian liikkeiden joukossa siinä, että niiden tulee myös kyetä kantamaan kokonaisvastuuta ja sovittaa yhteen tavoitteiltaan ja aikajänteeltään keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä johdonmukaiseksi politiikaksi jonka kannatuksen kansalaiset yhdessä ja samanaikaisesti vaaleissa saavat ratkaista.
Hyvä toverit!
Nyt on jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Nyt kun sosialidemokraattiselle politiikalle on jälleen kysyntää on ratkaisevaa miten sosialidemokratia kykenee siihen vastaamaan.
Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.
Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualla. Onneksi politiikalle alkaa jälleen olla kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena.
Saamme varautua alle 50 % vaaliosanottoon jos vaalikeskustelua käydään vain virkamiesvalmisteluun perustuvan ainoan vaihtoehdon politiikan pohjalta. Yksi tapa torjua tätä on palata laajakantoisten uudistusten valmistelussa perinteiseen parlamentaariseen komiteatyöskentelyyn.
Virkavalmistelu ja erillisten selvitysmiesten/naisten käyttö on kokonaan korvannut perinteisen komiteavalmistelun. Kuitenkin parlamentaarisella komiteatyöskentelyllä on selkeitä etuja. Siinä kautta poliittiset puolueet pääsevät jo valmisteluvaiheessa osallistumaan vaihtoehtojen muotoiluihin ja niiden arviointiin. Myös opposition mukanaolo tällaisessa valmistelussa voi usein olla perusteltua, mutta tarvittaessa komiteoissa voidaan käyttää myös pelkästään hallituspuolueiden edustajia.
Osallistuminen parlamentaariseen komiteatyöskentelyyn voisi aktivoida sosialidemokraatitkin tuomaan keskusteluun uusia, innostavia ja uskottavia avauksia tulevaisuuteen. Mutta mikään ei estä tekemästä sitä ilman parlamentaarisia komiteoitakin.
Mihin tarvitsemme omaa ohjelmatyötä? Pari esimerkkiä. On ihan hyvä että valtiovarainministeriön työryhmä valmistelee uusia rakenteellisia veroratkaisuja. Samoin on hyvä, että pääministeri ja valtiovarainministeri sopivat myös talousneuvoston sihteeristössä tehtävästä vastaavasta valmistelusta.
Tämä valmistelu ei kuitenkaan voi korvata sosialidemokraattien omaa valmistelua. On välttämätöntä tuoda keskusteluun myös sosialidemokraattiset näkemykset tulevista verouudistuksista. Ilman niitä käy helposti niin, että keskustelua käydään aivan muista kuin sellaisista lähtökohdista, joissa työllisyys, hyvinvointipolitiikan rahoituspohjan turvaaminen ja oikeudenmukainen tulonjako ovat keskeisimmät tavoitteet.
Terveydenhoidon osalta on tullut aika ottaa uuteen kokonaistarkasteluun yli kaksikymmentä vuotta sitten tehdyt terveyspoliittiset linjaukset. Toisin kuin kevyesti tehty tuore kansainvälinen vertailu antaa ymmärtää Suomen julkiset terveyspalvelut kuuluvat edelleen korkeatasoisimpiin maailmassa. Niissä on kuitenkin myös pahoja aukkoja joiden vuoksi kansalaisten tasa-arvoinen oikeus palveluihin pätkii paikoitellen pahasti. Pelkillä pikkutarkistuksilla tai lisärahan osoittamisella pahimpiin puutteisiin ei vuotavaa venettä paikata.
Tarvitsemme terveydenhuollon uutta kokonaistarkastelua johon on otettava myös koko julkisen ja yksityisen terveydenhuollon nykyisin jo vähän insestinen suhde. Yksityisellä terveydenhuoltosektorilla on olemassaolon oikeutus julkisen sektorin täydentäjänä. Suomessa saa olla myös täysin markkinaehtoisesti tarjottavia terveyspalveluja, mikä toteutuu vain silloin kun ne rahoittavat itse itsensä ilman julkista tukea. Sen valuminen yksityissektorille on yksi syy julkisen terveydenhuollon ongelmiin. Julkiset voimavarat terveydenhuoltoon on suunnattava nykyistä tarkemmin siihen, että kaikille tarkoitettu kansanterveysjärjestelmä on todellisuudessa myös kaikkien tarvitsevien käytettävissä.
Samanlaisen kokonaistarkastelun kohteeksi on otettava myös koulujärjestelmämme tulevaisuus. Korkean teknologian tunnetut osaamissaavutuksemme kuihtuvat pian, ellemme pidä huolta sen perustana olevasta kansakunnan kaiken osaamisen kattavasta laajasta perusopetusjärjestelmästä.
Hyvät toverit
Sosialidemokraatteina meidän ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen eikä harhailla kolmansille teille. Riittää että meillä on oikea annos itseluottamusta todeta, että 90-luvun vaikeista ajoista on parhaiten selviydytty vahvan sosialidemokratian pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.
Suomi ja Ruotsi kuuluvat maailman ehdottomaan kärkeen vertailuissa, joissa arvioidaan eri maiden kilpailukykyä, korkean teknologian levinneisyyttä, tutkimus- ja kehityspanostusta, korruption vähyyttä tai ympäristön laatua.
Toisin kuin uusliberalismi uskoo ei tällaisia tuloksia ole saavutettu siitä huolimatta, että meillä on pohjoismainen hyvinvointivaltio, vaan nimenomaan sen ansiosta. Ilman laaja-alaista sosiaaliturvaa, kattavia julkisia palveluja, hyvää perusopetusjärjestelmää ja julkisen vallan vahvaa vastuuta talous-, työllisyys- ja elinkeinopoolitiikassa ei tällaisia tuloksia olisi.
Viime kunnallisvaaleissa näimme kummallisen tilanteen, jossa puolueet kilpailivat siitä kuka edustaa eniten sosialidemokraat tista politiikkaa. Globalisaation haittoja vastustavat nuoret odottavat hekin maailman johtajilta sosialidemokraattisempaa politiikkaa. Nyt meidän on osattavat vakuuttaa ihmiset siitä, että parhaiten sosialidemokraattista politiikkaa toteuttavat sosialidemokraatit itse.
