Venäjän muutoksia arvioitaessa katse näyttää useimmiten kiinnittyvän talouden ilmiöihin. Tuotanto on kääntynyt kasvuun, inflaatio on hallinnassa ja verotulot kasvavat – tämän hetken trendit – ovat varmasti myönteisiä merkkejä. Talouden suhteellisen helposti mitattavien lukujen taakse jää kuitenkin merkittävä osa venäläisestä todellisuudesta, se miten venäläinen yhteiskunta kehittyy, miten tavallinen venäläinen arkipäivän haasteista selviää.
Venäjä yhteiskuntana on ollut valtiokeskeinen. Kansalaisyhteiskunta on ollut heikko. Tämä oli erityisen selvää Neuvostoliitossa, jossa valta oli keskitetty Moskovaan. Uuden Venäjän tavoitteekseen ottamat demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous edellyttävät vallankäytön ja päätöksenteon hajauttamista. Tarvitaan vahvempaa kansalaisyhteiskuntaa.
Tässä esityksessä pohditaan Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehitystä ja tulevaisuudennäkymiä. Toiseksi arvioidaan EU:n ja muiden ulkopuolisten mahdollisuuksia auttaa Venäjän kansalaisyhteiskuntaa kehittymään. Kolmanneksi pohditaan sitä, mitä me suomalaiset voisimme tehdä.
* * *
Länsimaisessa lehtikirjoittelussa arvioidaan helposti Venäjän olevan kaaoksessa tai jossain epänormaalissa tilassa. Kuitenkin Venäjä on päivä päivältä yhä enemmän itsensä näköinen ja vertailukohtana usein käytetty Neuvostoliiton loppuvuosikymmenten pysähtyneisyyden aika näyttäytyy yhä selvemmin poikkeuksellisena aikakautena Venäjän historiassa. Tuolloinen kuvitelma siitä, että yhteiskunta on saavuttanut lopullisen kehitysasteensa osoittautui yhtä illusoriseksi kuin vastaavat ideat aina ennemmin tai myöhemmin osoittautuvat.
Nykyvenäjällä asioita joudutan katsomaan arvioimaan paljon realistisemmin. Resurssipohja ja talouden ja yhteiskunnan reaalitila joudutaan ottamaan toiminnan lähtökohdaksi. Valtion ja yhteiskunnan rakenteiden ja toiminnan sopeuttaminen tähän on varmasti kivulias ja vaikea prosessi. Myöskään me ulkopuoliset tarkkailijat emme ole vielä tottuneet näkemään ja hyväksymään Venäjän todellisuutta.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan näkövinkkelistä on vaikea ymmärtää vailla eläkettä ja palkkoja kuukausikaupalla kituuttavien selviytymistä päivästä toiseen, tuloerojen räjähdysmäistä kasvua tai miesten elinikäodotteen romahtamista. On vaikea käsittää tilannetta, jossa esimerkiksi opettajien ja sairaanhoitajien palkkaerot ovat 50-70 kertaiset Suomen ja Venäjän välillä.
Meidän reaktioksemme ei riitä pelkkä ongelmien kauhistelu. On pyrittävä ymmärtämään nämä ilmiöt ja niiden takana olevat tekijät ja on myös realistisesti arvioitava, niiden vaikutukset meihin ja muualle Eurooppaan. Vasta sitten pystymme mielekkäästi keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä ja erityisesti siitä, mitä me voisimme tehdä.
* * *
Hyvänä esimerkkinä käyvät Venäjän sosiaali- ja terveyssektori sekä koululaitos.
Neuvostoliitossa sosiaalipolitiikka perustui perustarpeiden saatavuuteen joko kokonaan ilmaiseksi tai tuetuin hinnoin. Kääntöpuolena ihmisten työpanoksen hinta pidettiin alhaisena ja hinta ja palkkasuhteet jähmettyivät. Julkisen talouden kannalta yhä suurempi osa resursseista kanavoitui asumisen ja elintarvikkeiden hintatukiin. Ruuan hintatuet loppuivat pääosin 90-luvun alussa, kun hinnat kautta linjan vapautettiin. Tällä hetkellä kansalaisten tuloista yli puolet menee elintarvikkeiden hankintaan, asumiseen vain muutama prosentti. Asumisen tuet ovat julkisen sektorin huomattavin menoerä ja samalla uuden hallituksen keskeinen haaste.
Terveydenhoito oli sairaalapainotteista ja samoin kuin muu yhteiskunta hyvin spesialisoitunutta. Yleislääketiede ja avohoito eivät olleet prioriteetteja. Terveydenhoidon tehtävät olivat huonosti palkattuja ja alan status alhainen. Meillä Venäjän viimeaikojen terveyskysymyksistä ovat esillä olleet ennen kaikkea tarttuvat taudit, kuten HIV ja tuberkuloosi. Kehityssuunta näiden tautien osalta on huono, mutta niiden kokonaisvaikutus venäläisten terveydentilan huononemiseen on kuitenkin suhteellisen vähäinen. Todelliset ongelmat ovat elämäntapasairaudet ja yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttama rasitus. Näitä ei luonnollisesti koeta samanlaisena uhkana ulkomaailman taholta kuin kuppaa, aidsia ja tuberkuloosia, minkä vuoksi tiedotusvälineet Venäjän ulkopuolella eivät ole niistä kiinnostuneita.
Koululaitoksen osalta suurin haaste lähivuosina tulee olemaan koululaisten määrän dramaattinen lasku. Syntyvyys 90-luvulla on vähintään kolmanneksen pienempi kuin edellisellä vuosikymmenellä, minkä vuoksi koulukkaiden määrä tulee vähenemään. Periaatteessa tämä mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen, kun opettajien määrää tuskin voidaan vastaavasti pienentää vajaassa kymmenessä vuodessa.
* * *
Miten suuriin rakennemuutoksiin löydetään ratkaisut kunnioittaen valittua peruslinjaa: demokratiaa, markkinataloutta ja oikeusvaltiota? Kuinka kansanvallan oloissa voidaan tehdä kipeät ratkaisut, joihin ryhtymistä Neuvostoliiton johto pelkäsi? Meidän ei pidä aliarvioida demokratian suurta voimaa, kykyä tosiasioiden ymmärtämiseen.
Demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous ovat vuorovaikutuksessa keskenään. On päästävä eteenpäin kaikilla kolmella rintamalla. Todellisuudessa ns. Chilen malli, missä yhteiskuntaa kehitetään muka vain talouden kautta ilman demokratiaa ja oikeusvaltiota ei ole mahdollinen. Ei ole uskottavaa puhua markkinataloudesta, ilman yksilöiden ja yritysten oikeusturvaa. Toisaalta demokratiaan kuuluva vapaa tiedonvälitys on ennustettavuuden ja avoimuuden paras tae.
* * *
Venäjän saavutukset 1990-luvulla demokraattisen prosessin juurruttamisessa eivät ole vähäiset. Yksipuoluejärjestelmästä on siirrytty useiden federaatio- ja paikallistason vaalien kautta edustukselliseen demokratiaan. Puoluejärjestelmää länsieurooppalaisessa mielessä ei tosin ole muodostunut, mutta duumasta ja federaationeuvostosta on muodostunut aidosti keskusteleva ja päättävä lainsäädäntöelin.
Toimeenpanovallan osalta presidentti Putinilta odotetaan uusia avauksia. Mikä tulee olemaan presidentin ja hallituksen työnjako? supistetaanko ministeriöiden määrää? Kokonaisuutena federaatiotason elinten ääriviivat ja tehtävänmäärittelyt ovat selvät.
Sen sijaan keskusvallan ja alueiden sekä toisaalta alueiden ja paikallishallinnon välinen työnjako hakee edelleen muotoaan. Ei ole itsestään selvää, minkälainen työnjakomalli on kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta paras. Periaatteessa on hyvä, että Venäjän kokoisessa maassa toimeenpanovaltaa viedään lähemmäksi kansalaisia hallintoa desentralisoimalla. Toisaalta tämäkin voi johtaa ongelmiin, mikäli desentralisaatio tulkitaan oikeutena jättää federaation lainsäädäntö huomiotta. Kuluvan kevään aikana tehty päätös siirtää oikeusistuinten palkkaus keskusvallan hoitoon on esimerkki yrityksestä yhtenäistää oikeuskäytäntöä maan eri osissa ja vähentää oikeusistuinten riippuvuutta aluejohtajista.
Venäjän 89 alueen ja niiden alaisen paikallishallinnon väliset suhteet ovat vähintäänkin yhtä suuri kysymys kuin keskusvallan ja alueiden välinen työnjako. Paikallistason suuri haaste on seurausta neuvostotalouden periaatteesta rakentaa yhden tehtaan tai tuotantoalan kaupunkeja, joissa tuotantolaitos vastasi koko yhteisön toiminnasta. Markkinatalouden oloissa yritykset eivät voi vastata kouluista, päiväkodeista, sairaaloista ja samalla kilpailla muiden yritysten kanssa markkinoilla. Nämä peruspalvelut olisi siirrettävä paikallishallinnon hoidettaviksi. Tähän tarvitaan kuitenkin hallinnon lisäksi myös ennakoitavissa olevat riittävät tulot takaava verotusjärjestelmä.
* * *
Neuvostoliiton romahtaminen merkitsi järjestökentän täydellistä muuttumista. Kommunistinen puolue ja sen nuorisojärjestö osoittautuivat tyhjiksi kuoriksi, jotka menettivät merkitystään jäsenistönsä vallan ja siihen liittyvien etuoikeuksien kadottua.
Myös ay-liikkeestä oli muodostunut lähinnä lomia ja muita sosiaalietuuksia jakava järjestelmä ja työntekijöiden etujen puolustaminen oli jäänyt taka-alalle. Koska muutkin järjestöt saattoivat toimia vain järjestelmää ylläpitävinä ja sitä suuremmin kritisoimatta, oli selvää, että järjestelmänmuutos merkitsi melkoista murrosta.
Naisten tasa-arvosta huolehdittiin takaamalla naiskiintiöt neuvostoihin, joilla ei ollut valtaa. NKP:n johtotehtävissä naisia ei tavattu. Usko vapaaehtoisuuteen ja järjestötoimintaan yleensäkin heikkeni. Paradoksaalisesti neuvostomallinen yhteiskunta oli näennäisestä kollektiivisuudestaan huolimatta hyvin atomisoitunut. Yhteisestä hyvästä huolehtiminen jätettiin valtiolle ja puolueelle, yksilö keskittyi vain oma perhepiirinsä eduista ja hyvinvoinnista huolehtimiseen.
Oma lukunsa on kaikki se ”järjestötoiminta”, jota uuden Venäjän oloissa on perustettu erilaisten vero- ja tullietuuksien saamista varten. Tämä on taustatekijänä myös niihin byrokraattisiin menetelmiin, joihin suomalaiset kansalaisjärjestöt törmäävät Venäjällä toimiessaan.
Kun tiedetään, miten suuri merkitys vapaalla kansalaistoiminnalla on esimerkiksi länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa, on tämän sektorin heikkous yksi nyky-Venäjän kehityksen merkittävimpiä ongelmia. Kun tiedetään liike-elämän ja paikallisten mahtimiesten suuri valta, niin kuinka toimitaan ympäristön puolesta, kuinka taistellaan korruptiota ja byrokraattisuutta vastaan, kuinka puolustetaan työntekijöiden oikeuksia, jos ei ole valtarakenteista riippumattomia kansalaisjärjestöjä. Kuten aiemmin todettiin, ei alue- ja paikallistasolla useimmiten ole puoluerakenteitakaan.
Ihmisten vieraantumista virallisista rakenteista edisti myös talouden kyvyttömyys huolehtia perustarpeista. 90-luvun myötä pienimuotoisen palstaviljelyn osuus elintarviketuotannosta on lisääntynyt. Palstat tuottavat puolet maidosta, lihasta ja valtaosan perunoista ja vihanneksista. Merkittävä osa kansalaisista elää kokonaan tai osittain omavaraistaloudessa.
* * *
Kansalaisjärjestötoiminnalla on perinteisesti ollut suuri merkitys vähemmistökielien ja kulttuurien ylläpitäjänä.
Neuvostoliiton hajoaminen teki venäläisistä hetkessä Euroopan suurimman oman maan rajojen ulkopuolella asuvan kansanryhmän. Samalla Venäjä kuitenkin säilyi maana, joka omasi Euroopan määrällisesti suurimman kielivähemmistön. Venäjän ulkopuolella asuvien venäläisten kieli- ja kulttuurioikeuksien puolustaminen on tullut tärkeäksi osaksi Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän kysymykseen ei kuitenkaan puututa tässä, sillä se ei ole Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta samalla tavoin mielenkiintoinen kysymys kuin Venäjän oma vähemmistöpolitiikka.
Neuvostoliiton virallinen ideologia piti kansallisuuskysymystä ratkaistuna. Tämä erhe oli myös yksi Neuvostoliiton hajoamisen perussyitä. Uusi Venäjä on nyt kansallisesti yhtenäisempi kuin Venäjän imperiumi viimeiseen kolmeensataan vuoteen. Tästä huolimatta noin viidennes eli vajaa 30 miljoonaa maan asukkaista kuuluu vähemmistökansallisuuksiin.
Neuvostoliiton ja kommunistisen ideologian häviäminen merkitsi myös tarvetta pohtia Venäjän kansallista olemusta, mitä venäjänmaalaisuus erotuksena venäläisyydestä sisälsi ja merkitsi. Minkälaisista ainespuista uuden Venäjän kansallista identiteettiä yritetään rakentaa? Onko se mahdollista tehdä venäläisyyden ja ortodoksisen perinteen ympärille? Millainen olisi monikulttuurinen Venäjä?
Kysymyksiä tuntuu oleva enemmän kuin vastauksia. Vähemmistöpolitiikassa ei riitä Neuvostoliiton perinne: yhtenäinen sisältö (kommunistinen ideologia) ja kansallinen muoto (kansallisilla kileillä). Millainen rooli kansallisilla ja kulttuurisilla vähemmistöillä tulee olemaan uuden Venäjän kokonaisuudessa? Kokonaisuutena on erittäin tärkeää, että vähemmistöt voivat tuntea olevansa osa kansakuntaa ja että ne voivat olla rakentamamassa venäjänmaalaista identiteettiä ja kokea olevansa merkittävä osa sitä. Koululaitoksella on tässä on erittäin tärkeä rooli.
* * *
Venäjän avautuminen 1990-luvulla on nostanut kansalaisyhteiskunnan suhteet ulkomaailmaan aivan uudelle tasolle. Tiedonvälitys on vapautunut, samoin ulkomaanmatkailu. Venäläinen yhteiskunta on hakenut vuosikymmenten eristyksen jälkeen innokkaasti malleja rajojen ulkopuolelta. Välillä tässä on onnistuttu, välillä ei. Tämä on antanut meille mahdollisuuden käydä dialogia niin julkisen vallan kuin kansalaisjärjestöjenkin kanssa eri politiikkalohkoilla.
Euroopan Unioni on tukenut Venäjän transitiota jo vuosikymmen ajan TACIS-ojelman avulla. Se on toteuttanut useita ohjelmia julkisen hallinnon ja sosiaali- ja terveyssektorin aloilla, joihin myös suomalaiset ovat osallistuneet.
Suomen ja Venäjän välillä lähialueyhteistyöstä on muodostunut tärkeä osa suhdeverkkoamme kuluneen vuosikymmenen aikana. Valtaosa hankkeista on kohdistunut julkisen hallinnon ja infrastruktuurin kehittämiseen. Muttei myöskään kansalaisjärjestöjä ole unohdettu. Tiedämme, että kansalaisjärjestöjen parissa on oltu tyytymättömiä siihen, että niiden osuus lähialueyhteistyövaroista on ollut vain kaksi-kolme prosenttia, lähialueyhteistyötä läheisesti muistuttavasta kehitysyhteistyöstä kansalaisjärjestöjen kautta kanavoituu 11 prosenttia Tämän kritiikin taustalla on ymmärrettävä huoli siitä, että veronmaksajien varoja tulisi ohjata uusissa oloissa entistä enemmän organisaatioille ja rakenteille, jotka pyrkivät uusiutumaan, ei julkiselle sektorille, joka mielletään muutosvastarinnan tukemiseksi. Todellisuus ei ole näin mustavalkoinen, mutta on varmasti paikallaan keskustella siitä, missä määrin lähialuetukea tulisi 1) ohjalta kansalaisjärjestötoiminnan tukemiseksi ja 2) missä määrin rahaa olisi ohjattava suomalaisten kansalaisjärjestöjen lähialuetoiminnan tukemiseen. Kehitysyhteistyön puolella on kansalaisjärjestötoiminnan suora vaikutus erityisesti ruohonjuuritasolla tunnustettu. Lähialueyhteistyössä ei myöskään kuntien yhteistyön merkitystä voida unohtaa.
Kansalaisjärjestöillä voisi lisäksi olla rooli Venäjän vielä lapsen kengissä olevan kansalaisjärjestötoiminnan tukemisessa ja kehittämisessä. Kansalaisjärjestötoiminta ja kansalaisten omaehtoinen vastuunkanto elinpiiristään on olennainen osa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa – kansalaisyhteiskunta ei toteudu ukaaseilla.
Nykytilanteessa Venäjällä on huutava tarve mahdollisimman tehokkaista ja hyvin kohdennetuista sosiaali- ja terveyspalveluista. Meillä on hyviä kokemuksia muun muassa lähialueellemme annetusta humanitaarisesta avusta, jonka turvin on voitu helpottaa vanhusten, sairaiden ja orpojen elämää ja samalla luoda paikallisia verkostoja ja kehittää toimintatapoja sosiaalisten kysymysten ratkaisemisessa. Meille suomalaisille on lisäksi tärkeää, että Venäjän pohjoisosien pienet kansansirpaleet voivat jatkaa olemassaoloaan ja että näiden kansojen kieli ja kulttuuri säilyisivät myös markkinatalouden oloissa. Näissä ja monissa muissa kysymyksissä suomalaisilla kansalaisjärjestöillä on edessään pitkä, mutta samalla mielenkiintoinen työsarka. Valtiovalta on omalta osaltaan valmis tätä toimintaa tukemaan.
Suomi-Venäjä-Seuran kehityskaari Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa ei poikkea paljoa Venäjän muutosta heijastavien Suomen ja Venäjän suhteiden yleisestä kehityskaaresta. Seurakin on kehittynyt ja muuttunut neuvostoaikaisen virallisen ulkopolitiikan puolivirallisesta kulttuurisuhteiden ylläpitäjästä (sallinette ilmaisun) kansalaisjärjestöksi, jonka todellinen merkitys kansalaisten kanssakäymisen, venäjän kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan tuntemuksen vaalijana ei ole vähentynyt, ennemminkin lisääntynyt maitten välisten suhteiden normalisoiduttua.
SVS on menettänyt ”virallisen” asemansa; siitä on periaatteessa tullut ystävyysseura muiden rinnalle. Käytännössä sen aktiivisen toiminnan merkitystä kansalais-, kulttuuri- ja talousuhteidenkin edistämisen alalla ei moni muu pysty ylittämään. SVS:n järjestämä arvokas kulttuuri- ja kielivaihto lienee kansalaisille tutuinta ja edustaa kansalaisjärjestön omaehtoista ”valistustyötä” parhaimmillaan. Haluaisin esittää seuralle kunnioitukseni myös sen panoksesta suurempien tilaisuuksien, kuten Suomi-päivien järjestämisessä Venäjällä. Erityisesti mieleeni tulevat itsenäisyytemme 80-vuotisjuhlavuonna Moskovassa marraskuussa 1997 järjestetyt Suomi-päivät ,joita TP Ahtisaarikin kunnioitti läsnäolollaan sekä nyt 5.-6.6. Komissa järjestettävät Suomi Komissa 2000-päivät.
