Helsinki havittelee osia Sipoosta. Tätä koskevaan keskusteluun olisi tietysti tärkeää osallistua, mutta siltä varalta että selvitysmiehen liitosesitys tulisi vielä tämän hallituksen ratkaistavaksi en voi sitä tehdä. Oikeuskansleri on näet varoittanut ministereitä, että julkiset kannanotot suuntaan tai toiseen tulisivat johtamaan asianomaisen ministerin jääväykseen, sillä ottaessaan kantaa tällaiseen esitykseen valtioneuvoston jäsenet ovat tuomarin asemassa ja heidän tulee tehdä ratkaisunsa vain sen mukaan, miten näkevät esityksellä olevan lainmukaisia perusteita.
Tämä sekä kuulostaa kummalliselta että on sitä. Kuntajaotus ja sen muuttaminen eivät voi olla ensisijassa juridisia kysymyksiä – muuta kuin siten että päätöksentekomenettelyn on tietenkin noudatettava laeissa säädettyä järjestystä – vaan mitä suurimmassa määrin tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä. Sama koskee myös kaavoitusta, jossa en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi Korkeimmalle hallinto-oikeudelle on jätetty viimeinen sana siitä, onko jokin asemakaava ottanut riittävästi huomioon ympäristön ja tasapainoisen yhdyskuntarakenteen vaatimukset.
Tiedän kokemuksesta, että kaavoista tehdyt valitukset ovat kiusallisia ja voivat jopa vuosikausia hidastaa tärkeitä rakentamishankkeita, joita kunnanvaltuusto on voinut yksimielisesti kannattaa. Valitusmahdollisuus on kuitenkin välttämätön demokratiassa, sekä tarkoituksenmukaisuuden että laillisuuden osalta, sillä on kuntia ja tilanteita, joissa päätöksentekoa voivat asiattomasti ohjata suuret rahaintressit ympäristön ja hyvän rakentamistavan kustannuksella. Valitusten käsittely ei saa kuitenkaan kestää kohtuuttoman pitkään. Laillisuusvalvonta päätöksentekomuodoista kuuluu tuomioistuimille, mutta kaavojen tarkoituksenmukaisuuden harkinta vastuullisille poliitikoille. Siksi hallitus on oikea paikka tarvittaessa ratkomaan valituksia ja kantamaan ratkaisuistaan myös siihen kuuluvan poliittisen vastuun.
Sipoosta en siis kirjoita mitään, mutta sen sijaan sanon jotain pääkaupunkiseudun tulevaisuudelle huomattavasti tärkeämmästä asiasta eli pääkaupunkiseudun kaupunkien yhteistyöstä, tai oikeammin sen puutteesta. Olen jo vuosikymmeniä nähnyt vahvan ylikunnallisen seutuhallinnon välttämättömäksi Suur-Helsingin tasapainoiselle kehitykselle. Jo 20 vuotta sitten vedin valtioneuvoston asettamaa seutuhallintokomiteaa, joka esitti että nykyisestä YTV:stä tulisi kehittää vahva seutuhallinto, jolla olisi oma suorilla vaaleilla valittu seutuvaltuusto ja riittävä toimivalta liikenne-. asunto-, ja elinkeinopolitiikassa sekä tärkeimpien ja kustannuksiltaan haasteellisimpien palvelujen tuottamisessa.
Mietinnöllä oli ihmeellinen vaikutus, sillä se onnistui yhdistämään keskenään erimieliset kaupungit sen kannan taakse, ettei nykyiseen hallintoon ainakaan saa puuttua. Hyvä mietintö jäi ministerin pöytälaatikkoon. Joka kerta kun valtio on halunnut vahvistaa ja vauhdittaa seudullista hallintoa pääkaupunkiseulla on sama toistunut. Älkää koskeko meidän ympyröihimme, on seutujohtajien yhtenäinen viesti, jota edes tarjottu valtion rahoituksen merkittävä lisääminen ei ole liennyttänyt.
Voi itse asiassa olla niin, että seutuhallinnon vahvistamisen aika on ohitse ja sen sijaan on otettava ennakkoluulottomasti esiin kuntien yhdistäminen yhdeksi Suur-Helsingiksi, jonka sisällä olisi samalla kehitettävä aitoa lähidemokratiaa, soveltaen EU-jargonista tunnettua subsidiariteettia eli läheisyysperiaatetta. Uskallan siis vaarantaa jäävittömyyteni ja etukäteen kertoa, että kannattaisin tällaista esitystä, jos sellainen valtioneuvoston ratkaistavaksi tulisi, liiankin tietoisena siitä että tämä asia saa vielä olla odottamassa aikaa parempaa. Voisiko sellainen olla jo ensi vaalikaudella?
