Samanaikaisesti kun lähes viikottain voimme lukea otsikoista satojen – tai UPM:n tapauksessa tuhansien – työpaikkojen sulkemisesta Suomessa on kuitenkin uusia työpaikkoja jo pitkään syntynyt enemmän kuin vanhoja menetetään. Uudet työpaikat ovat erilaisia, osin palvelualojen matalapalkkatöitä, mutta myös tavoiteltuja korkean osaamisen ja tuottavuuden töitä tarjoavia.
Kaikki siis hyvin, kun rakennemuutos etenee, talous kasvaa, valtion kassa täyttyy ja työpaikat lisääntyvät? Jatkuva muutos, jossa vanhoja työpaikkoja häviää ja uusia syntyy, on minunkin mielestäni väistämätön ja osa Suomen taloutta ja hyvinvointia vahvistavaa kehitystä. On kuitenkin varottava sortumasta demareiden helmasyntiin, makrotalouden luvuilla kerskailuun ja n.s talousasiantuntijoiden kiitoksissa paistatteluun.
En tiedä onko heidän kiitoksensa objektiivinen totuus. Vähävaraisten aseman parantamistarpeesta syntyneelle poliittiselle liikkelle sen yhä suuremman ihmisjoukon subjektiivinen tuntemuksen, joka välittyy Juha Siltalan kirjasta Työelämän huonontomisen lyhyt historia, tulee olla paljon merkittävämpi peruste politiikan onistumisen tai epäonnistumisen arvioimiselle.
On ymmärrettävä, etteivät kaikki näe Suomen talouden suurta menestystarinaa samoin. Muutokset,jotka jakavat ihmiset korostetusti voittajiin ja häviäjiin ja kasvattavat tuloeroja synnyttävät myös monia pelkoja ja ahdistuksen aiheita.
Kun EVA-uskoiset vaativat lisää uudistuksia, reformeja ja muutoksia ne esitetään ikäänkuin ainoa muutoksen suunta olisi paluu suurempaan eriarvoisuuteen ja yhteiskuntaan, jossa vauraus ja edut kasaantuvat yhä harvemmille. Ei siis ihme, että se on saanut monet ihmiset suhtautumaan kielteisesti ja jopa pelokkaasti heille tyrkytettyihin muutosvaatimuksiin.
Vaatimus paremmasta muutosturvasta on siksi kiihtyvän globalisaation aikakautena keskeinen. Sillä ei suinkaan haeta turvaa muutosten estämiseksi vaan turvaa muutosten kouriin joutuville. Tämä ratkaisee kyetäänkö muutokset näkemään mahdollisuutena. Tänään ne ovat uhka vanhan turvallisen työnsä menettäville ihmisille. Riittävän ison työpaikan katoaminen voi pahimmillaan asettaa kokonaisen yhdyskunnan olemassaolon kyseenalaiseksi.
Laajaa ja vahvaa muutosturvaa tarvitaan, jotta tällaisiin pelkoihin ei olisi aihetta. Muutosturvan parantamisessa saatiin päänavaus viime tuporatkaisussa, mutta eivät epäkohdat vielä tällä tulleet korjatuiksi. Kolmikantaiset sopimukset ovat välttämättömiä myös siksi, että niiden kautta saadaan työnantajat kantamaan vähän laajempaa yhteiskuntavastuuta, mutta yksin nekään eivät riitä.
Muutosturva ei tarkoita vanhojen työntekijöiden saavutettujen etujen pyhittämistä. Kyse on yhtä paljon siitä, että tunnistamme epätyypillisten työsuhteiden maailmassa pysyvästi elävien ihmisten, uudissanan mukaan ”prekariaatin” ongelmat ja tarpeet. Vihreät ovat pyrkineet ottamaan heidän asiansa ajamisen tavaramerkikseen ja hyvä niin. Tulosta ei kuitenkaan synny vain marginaaliryhmien voimin ilman sosialidemokraattien voimaa. Tulosta ei myöskään tule jos siihen pyritään luomalla vastakkainasetteluja eri työntekijäryhmien tai sukupolvien välille. Siitä hyötyvät vain työnantajat.
