Keravan demareiden satavuotisjuhlassa väitin työväenliikkeen synnyttäneen Keravan vuonna 1924. Näin on, sillä uudet kauppalat syntyivät aikanaan paljolti siksi, että ympäröivät maaseutukunnat halusivat eroon niiden sisälle kasvaneista teollisuuskeskuksista – ja niiden radikaalista työväestostä.
Ympyrä on monissa paikoissa jo sulkeutunut. Vanhat maalaiskunnat ja uudet kaupungit ovat monin paikoin jälleenyhdistyessään houkuttaneet mukaan muitakin naapureita.
Kun tätä viritellään nyt myös Keski-Uudellamaalla läikkyvät aallot asian merkeissä jo niin kovaa, että pärskeet huomataan Helsingissäkin.
Päätökset kuuluvat kuntalaisille. Kun kuntakenttä on kunta- ja palvelurakenneuudistuksen merkeissä suurten muutosten edessä on tärkeätä, että kunnat osaavat pitää asiat omissa käsissään. Mitä aloitteellisempia ne itse ovat, sen vähemmän jää tilaa ja tarvetta valtiollisille pakkoratkaisuille.
Valtiolta voi kuitenkin odottaa vastaantuloa. Oleellisinta eivät ole pienet porkkanarahat liitoksille, vaan valtion ja kuntatalouden suhteen saattaminen pysyvästi kestävälle pohjalle.
Valtiolta voi edellyttää myös vastuunottoa asuntopolitiikasta ja joukkoliikenteestä. Nämä ovat Keski-Uudellemaallakin keskeisiä haasteita. Valtion asia ei ole maaomaisuutensa tuoton maksimoiminen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettävissä olevan raakamaan saannin turvaaminen. Tämä periaate on koetteella, kun Hyrylän varuskunnalta ja nuorisovankilan käytöstä vapautuvien maiden tulevasta käytöstä päätetään. Tällainen maa-alue on ainutlaatuinen huomenlahja mahdolliselle tulevalle Keski-Uudenmaan suurkunnalle, joka viisaalla maa- ja kaavoituspolitiikalla on saatavissa terveen ja joukkoliikennepainotteisen yhdyskuntapolitiikan käyttöön.
Euroopan yhdentymisen perusajatus on rajojen madaltaminen ja muuttaminen sellaisiksi, joita ihmiset eivät enää arkielämässään huomaa. Se on hyvä tavoite myös kuntajaossa, sillä vaikka passeja ei kuntarajoilla tarkastetakaan niin niiden olemassaolo on yhtenäisiksi työssäkäynti- ja asuntomarkkina-alueiksi kehittyneillä seutukunnilla aiheuttanut monia joskus maastossakin näkyviä haittoja ja ongelmia.
Pääkaupunkiseutu on tästä esimerkki. Ilmeinen tarve ryhtyä toimiin on ollut jo vuosikymmeniä näkyvissä, eikä ratkaisumallejaakaan ole puuttunut. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut, minkä kuntalaiset – ja ympäristömme – ovat saaneet monin tavoin kokea haittoina. Varmin tapa saada reviirejään suojelevat seutupäättäjät yhtenäisiksi on vihjaista. että valtio saattaisi tehdä ratkaisuja joihin heidän kanttinsa ei ole riittänyt. Silloin kaikki ovat voineet yhdistyä sen taakse, ettei mitään saa tehdä. Mutta olisiko tämäkin nyt muuttumassa?
