Tuskaantunut Koivisto?
Suomi on elänyt kohta puoliväliin Mauno Koiviston ensimmäistä presidenttikautta.
On oletettavaa, että sitä seuraa vielä toinen kausi. Eniten epävarmuutta tästä
aiheuttaa Koiviston oma suhtautuminen. Voi olla, että hän haluaa omistautua
kokonaan lentopalloilulle ja polkupyöräilylle, ainoille asioilla, joiden parissa
hän näyttää todella viihtyvän.
Vaikka hurmioitunein osa Koivisto-ilmiöstä on jo selvästi haihtunut, ei ole
epäilystä sitä, etteikö kansa selvällä enemmistöllä Koivistolle toistakin
kautta tule suomaan. Poliittisen eliitin mahdollinen pettymys Koivistoon
ei tässä paljon paina, sillä samainen eliitti ei olisi suonut
hänelle ensimmäistäkään kautta.
Jo etukäteen oli tiedossa, että Koiviston tyyli tulee tyystin poikkeamaan
hänen edeltäjänsä tavasta hoitaa korkeaa virkaa. Koiviston profiili on ollut
kuitenkin odotettua matalampi, jopa niin, että ääriviivojen hahmottaminen
on käynyt vaikeaksi. Siitä johtuu, että Koiviston harvat ja valitut
kohottautumiset pienissä asioissa ovat saaneet suhteettoman korostuksen.
Tuskin esimerkiksi syyttäjien erehtyväisyydestä muistuttaminen eikä edes sen
toistaminen olisi suuremmin huomiota tai ainakaan ihmetystä aikaansaanut,
ellei kyse olisi ainoista korkeimman tahon rötöstelyyn ja oikeuslaitokseen
liittyvistä kommenteista muutenkin vähälukuisten presidenttitason kommenttien
joukossa. Samoin on presidentin suhde julkiseen sanaan saanut
oudon antagonistisen leiman.
Valtaosaltaan on Koiviston matalaprofiilinen presidenttiys ollut juuri
sitä, mitä tämän maan politiikan valta- ja vastuusuhteiden tervehdyttäminen
Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen on vaatinut. Eduskunta, sille vastuullinen
hallitus ja näiden alaisuudessa työskentelevä virkamieskunta ovat jälleen
saaneet oppia toimimaan valtiosännön edellyttämällä tavalla ja kantamaan sen
mukaista vastuuta tomistaan. Jos tulos ei vieläkään ole kaikissa suhteissa
kaikkien mieleen, on korjauksia nyt mahdollista lähteä ajamaan kutakuinkin
normaalien poliittisten prosessien tietä.
Toisaalta on asioita, joissa presidentiltä voi odottaa ja edellyttää
selkeää profiilia ja johtajuutta. Valtiosääntö määrää yksiselitteisesti,
että ulkopolitiikkaa johtaa presidentti. Se ei estä sinänsä tervetullutta
pää- ja ulkoministerin aktiivisuutta eikä parlamentaarista vaikutusta
ulkopolitiikassa. Tärkeää kuitenkin on, ettei luottamus presidentin kykyyn
ja tahtoon vastata ulkopolitiikkamme suunnanvedoista aktiivisen ja
rauhantahtoisen puolueettomuuslinjan pohjalta horju.
Kansainvälisen politiikan vaikeista ajoista huolimatta on Koiviston kausi
ulkopoliittisesti toistaiseksi ollut helppo. Linjan kestävyyttä ei yksi
harhautunut ohjus ole vielä asettanut koetukselle, eikä nähtävissä ole
suomalaisperäisiä syitä siihen, että näin tapahtuisi. Ongelmat maailmalla
voivat kuitenkin säteillä lähiympäristöömme. Siksi on oikein edellyttää
ulkopolitiikan johdolta näkyvää pyrkimystä ja panostusta myös laajempien
kansainvälisten ristiriitojen ja vastakkaisuuksien ratkaisemiseen – vaikka
realisteina toki tunnustamme vaikutusmahdollisuuksiemme rajallisuuden.
Koivistolta on sentään riittänyt aktiivisuutta ennustajaeukkojen ja
sopulien ojentamiseen, syystäkin. Kannanotto risteilyohjuksiin oli sekin
kiitettävän selkeä. Sitäkin oudompaa on, ettei korkea taho ole mitenkään
puuttunut eräisiin artikkeli- ja kirjamuotoisiin puheenvuoroihin, joilla
ulkoministeriön keskitason ja aivan ylimmänkin tason virkamiehet ovat
ulko- ja sotilaspoliittista keskustelua rikastuttaneet. Onhan niissä muun
muassa ylistetty ydintasapainon Suomellekin antamaan turvaa, väheksytty
ydinaseetonta Pohjolaa, ivattu rauhanliikettä ja pilkattu UKTJ:tä. Kaikki
tämä oletettavasti valtiosihteerin siunauksella, ainakin jos
UM:n sääntöjä on noudatettu.
Korostettakoon, ettei tiedossani suinkaan ole mitään mistä haluaisin
YK-lähettilästämme hänen virkatoimissaan moittia. En ole myöskään yllyttämässä
presidenttiä käymään virkamiesten sananvapauden kimppuun.
Luotan edelleen siihen, että Mauno Koivisto on herkkä, maailman vääryydet
aistiva, niistä kärsivä ja oikeudenmukaisempaa ja rauhanomaisempaa maailmaa
tahtova ihminen. Toivoisin kuitenkin, että hän kykenisi ylittämään
maailmankatsomuksellisen pessimisminsä ja antamaan hitusen tilaa
maailmanparantamisen tarpeelle. Maailma muuttuu ja sen kehityskulku on
ihmisten tahdolla ohjattavissa. Vastuutaan tästä ei kukaan ja kaikista
vähiten Koiviston asemassa oleva ihminen voi siirtää muille.
Ydin 8/84
