Jääkäreitä, aktivisteja ja sosialidemokraatteja
Suomalaisen kirjallisuuden Seura julkaisi viime vuonna Ukrainan lähetystön aloitteesta Herman Gummeruksen alun perin vuonna 1931 ilmestyneen pienen kirjan Ukrainan murrosajoilta. Se kertoo Gummeruksen kokemuksista Kiovassa, jossa hän ehti toimia puoli vuotta Suomen diplomaattiedustajana Ukrainan ensimmäisenä lyhyeen päättyneenä itsenäisyyskautena. Sekin oli hyödyllistä historiallista taustoitusta nyky-Ukrainan tilanteesta kiinnostuneille.
Paljon mielenkiintoisempi, laajempi ja perusteellisempi teos on kuitenkin Gummeruksen vuonna 1927 julkaistut tekijän muistelmat maailmansodan vuosilta. Gummerus toimi silloin aktivistien edustajana Tukholmassa ja säännöllisenä vierailijana Berliinissä, jossa hän osaltaan vaikutti Saksan päätökseen vastaanottaa sittemmin Jääkäripataljoonaksi kasvanut suomalaisnuorten joukko sotilaalliseen koulutukseen Lockstedtin leirillä.
Aktivisteja yhdisti sekä valmius turvautua aseisiin ja aiemmin myös terroritekoihin että Suomen täydellinen itsenäisyys Venäjän alaisuudesta toimintansa päämääränä, siinä missä vanhasuomalaiset ja passiivisen vastarinnan kannattajat tyytyivät autonomian palauttamiseen ja laajentamiseen. Aktivistienkin keskuudessa oli näkemyseroja ja vastakkaisuuksia, niin ”vanhojen” aktivistien kuin jääkäriliikkeen käynnistäneiden ”nuorten”, niin maanpaossa toimineiden kuin maanalaista työtä Suomessa tehneiden, ja Saksaan varauksetta nojanneiden ja siihen kriittisemmin suhtautuneiden välillä, kuten Gummeruksen kerronnasta ilmenee.
Saksalla oli oma agendansa ja suomalaisilla aktivisteilla omansa. Pääsääntöisesti ne kävivät yhteen ja erot ovat tulleet paremmin esiin vasta myöhemmän historiantutkimuksen kautta. Siten Gummerus ei vielä tiennyt esimerkiksi Saksan ja bolsevikkien yhteistyöstä juuri mitään, eivätkä Saksan aikeet Suomen suhteen olleet nekään vain altruistisia. Keisarillisen Saksan romahtaminen marraskuussa 1918 säästi Suomen kokemasta mihin valkoisten solmima vasallisuhde Saksaan pahimmillaan olisi voinut johtaa.
Sosialidemokraattien ja aktivistien suhdetta käsittelevä osuus on Gummeruksen kerronnassa mielenkiintoisin. Se on täysin vapaa sisällissodan jälkeisestä sosialidemokratian jälkikäteisdemonisoimisesta. K.H. Wiikin ja Yrjö Mäkelinin osuus yhteyksien hoidossa on tunnettu, samoin se miten Oskari Tokoi ensimmäisenä poliitikkona Suomessa toi avoimesti esiin täyden itsenäisyyden tavoitteen. Tätä ennakoivasti Gummerus kertoo jo kesällä 1916 iloinneensa sosialidemokraattien vaalivoitosta eduskuntavaaleissa, huolimatta epäilevästä suhtautumisestaan sosialistien yhteiskuntapoliittiseen ohjelmaan. Aktivistien ja sosialistien liittosuhde oli vahvimmillaan vielä kesällä 1917.
Kirjan viimeisellä sivulla Gummerus kirjoittaa: ”Olimme viimeiseen asti halunneet nähdä sosialidemokraattien johtajat ja heitä seuranneet työläisjoukot ystävinä ja liittolaisinamme, huolimatta keskivertoporvareiden meihin sen johdosta kohdistamista moitteista. … Emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin puhuneet itsenäisyysvaatimuksesta maaliskuun vallankumousta seuranneina kuukausina, ja että itsenäisyysliike saa kiittää suurelta osin heitä kokemastaan vahvasta noususta”.
Lokakuu 2019
