Norjan Arbeiderpartietin kujanjuoksu
Norjassa on stortingetin vaalit joka neljäs vuosi, eikä parlamenttia voida välillä hajottaa. Viime vuonna Norjan työväenpuolue, joka oli pitkään pysynyt gallup-johdossa, odotti astuvansa porvarihallituksen sijaan vaalivoittajana hallitukseen. Toisin kuitenkin kävi. Vaalikamppailun alettua työväenpuolueen kannatus laski koko ajan ja itse vaaleissa puolue sai vain 27,4 prosenttia äänistä. Sodan jälkeen puolueen kannatus on jäänyt surkeimpiin lukuihin vain kerran, vuonna 2001.
Verdens Gang -lehden poliittiset toimittajat Lars Joakim Skarvoy ja Maria Melgård keskittyvät kirjassa työväenpuolueen tapahtumiin vuoden 2015 puoluekokouksesta alkaen, jossa edellisenä vuonna puolueen johtajaksi valittu Jonas Gahr Störe sai rinnalleen kaksi uutta varapuheenjohtajaa, maahanmuuttajataustaisen Hadia Tajikin ja puolueessa pitkän karriäärin tehneen entisen ministerin ja nuorisojärjestön johtajana toimineen Trond Gisken. Varapuheenjohtajien henkilökemiat ja ambitiot olivat alusta alkaen vastakkaisia eikä yhteistyö sujunut.
Puolueen sisäiset jännitteet myötävaikuttivat myös vaalitulokseen, vaikka tappion syyt olivat syvemmällä. Itse vaalikampanjasta vastasi sen johtoonsa haalinut varapuheenjohtaja Giske, joka sitten tappion jälkeen kyllä sujuvasti siirsi vastuun muiden harteille. Puolueen verolinjaukset ja niiden erilaiset tulkinnat söivät puolueen uskottavuutta, kuten myös sopivasti vaalien alla esiin nostetut puheenjohtaja Stören melkoisen varallisuuden hoitoon liittyneet kiusalliset kysymykset.
Puolueen piina ei päättynyt vaalitappioon van jatkui, kun #metoo kampanja iski puolueeseen ja sen varapuheenjohtaja Giskeen, jonka käytöksestä tehtiin lopulta iso määrä kanteluja puoluejohdolle. Mitään rikosprosessin käynnistämiseen ylittävää kynnystä ne eivät kuitenkaan ylittäneet, mutta kuukausia kestänyt tapauksen revittely päätyi lopulta siihen, että Gisken oli erottava varapuheenjohtajan paikalta ja puoluehallituksesta. Hän jatkaa edelleen stortingetissä, mutta tuskin enää palaa kamppailemaan puolueen johtajan paikasta, jota hänen tiedetään pitkään havitelleen. Vaikka lopputulos prosessista sai yleisen hyväksynnän ei tapauksen käsittely näytä olleen kovin kunniakas kenenkään siihen osallisen kannalta ja työväenpuolue jatkaa kannatuskurimuksen pohjamudissa tarpomista.
Norjan työväenpuolueen historiaa värittävät poikkeuksellisen monet sisäiset valtakamppailut. 20-luvulla oli kyse poliittisesta suunnasta kun koko puolue ensin vallankumousinnostuksessaan liittyi Kominterniin ja erosi sieltä muutaman vuoden jälkeen. Lähempänä meidän aikaamme muistetaan tiukat kamppailut vallasta Reiulf Steenin ja Gro Harlem Brundtlandtin välillä ja sittemmin Torbjörn Jaglandin ja Jens Stoltenbergin välillä. Työväenpuoleen sisäisiä vastakkaisuuksia ovat käsitelleet myös faktoihin löysästi nojanneet kirjailijat. Pitäisi kuitenkin tuntea Norjaa ja sen historiaa paljon paremmin voidakseen arvioida onko tämä erityisesti juuri sen työväenpuoluetta vai laajemmin poliittista kulttuuria koskettava ilmiö, vai onko kyse siitä että Norjan media on erityisen kunnostautunut tämän kaltaisen politiikan pimeiden puolien pöyhinnässä ja esittelyssä.
Marraskuu 2018
