Kunnat ja kaupungit sisällissodan sovinnon rakentajina
Sata vuotta sitten käydyn sisällissodan muistovuosi on tuottanut suuren joukon uutta tutkimuskirjallisuutta tuon vuoden tapahtumista. Valtaosaltaan kirjat ovat olleet aiemmista osapuoliasenteista irtautuneita, uutta tietoa ja parempaa ymmärrystä tuoneita tutkimuksellisesti ansiokkaita töitä. Ne kertovat osaltaan kertovat miten sisällissodan traumojen purkamisesta on lopulta siirrytty aikakauteen jossa lähes kaikkia suomalaisia alkaa yhdistää käsitys aate- tai sukutaustoista riippumatta, että kyse oli koko kansakuntaa kohdanneesta katastrofista, jollainen ei missään eikä milloinkaan saa toistua.
Vuotta 1918 ei tietenkään voi tarkastella irrallaan sitä edeltäneistä ajoista ja tapahtumista. Siten vuosi 1917 ja myös varhaisempi kehitys on yleensä ollut mukana vuoden 1918 tarkastelussa. Yhtä paljon ei ole kuitenkaan tutkittu sitä miten sisällissotaa sen päätyttyä käsiteltiin ja miten siitä palauduttiin demokraattiseen valtioelämään. Tässä suhteessa Seppo Hentilän Vuoden 1918 pitkät varjot kuuluu uusimman 1918-kirjallisuuden tärkeimpiin julkaisuihin.
Omassa genressään uraauurtava on myös Kati Katajiston Sodasta sovintoon teos. Se kertoo siitä miten Helsingissä vain reilu puoli vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen pidetyissä kuntavaaleissa sosialidemokraatit nousivat silloin voimaan tulleen uuden kunnallislain mukaan ensimmäistä kertaa yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun valtuuston suurimmaksi puolueeksi 26 valtuutetulla 60:stä. Siten työväenliike koko Suomessa pääsi kuntavaalien kautta hyväksyttynä osapuolena jälleen osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, monilla tehdaspaikkakunnilla myös enemmistöasemassa.
Katajisto käy läpi Helsingin kaupunginvaltuuston toimintaa ja päätöksentekoa uuden valtuuston kolmen ensimmäisen toimintavuoden aikana. Porvarit RKP:n johdolla käyttivät enemmistövaltaa, mutta joutuivat määräenemmistösäännösten vuoksi ottamaan myös sosialidemokraattien näkemyksiä huomioon, minkä lisäksi porvariryhmästä irtaantui useissa asioissa riittävästi valtuutettuja äänestämään joissain kysymyksissä vasemmiston esitysten puolesta. Eikä tämä yhteistyövalmius muuttunut senkään jälkeen, kun vasemmistososialistit ja kommunistit vuoden 1920 täydennysvaaleissa tulivat omana ryhmänään mukaan valtuustotyöskentelyyn. Lakkauttamiseensa saakka Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen ryhmänä toimineet vasemmistososialistit pitivät puolueohjelmansa mukaisesti luokkasovintoa mahdottomana mutta osallistuivat kuitenkin käytännössä luokkarajat ylittävään valtuustotyöskentelyyn.
Katajisto käy läpi paikoin jopa uuvuttavan pikkutarkasti Helsingin valtuuston työskentelyä ja valintoja, mutta ehkä juuri siksi myös onnistuneesti antaa kuvan sitä miten sisällissodan arpia näin käytännönläheisessä työskentelyssä paranneltiin. Hänen tutkimuksensa ei käsittele muita kaupunkeja ja kuntia kuin Helsinkiä ja jättää siksi ilmaan kysymyksen siitä, kuinka hyvin tämä sovinnonrakentumisen kuvaus on yleistettävissä koskemaan koko Suomea. Ainakin siinä suhteessa Helsinki poikkeaa muusta maasta, että vuonna 1918 valittujen sosialidemokraattisten valtuutettujen enemmistö toimi eri aikoina myös kansanedustajina tai maan hallituksen jäseninä.
Lokakuu 2018
