Rakkaudesta Hufvudstadsbladetiin
Nuorena Staffan Bruun haaveili näyttelijänurasta eikä voinut käsittää, että hän karsiutui toisella kierroksella teatterikouluun hakiessaan. Vaihtoehdoksi tuli sitten journalismi, luultavasti molempien vaihtoehtoisten ammattikuntien eduksi. Kun teatterikoulu tyssäsi pyrki Bruun Hufvudstadsbladetiin toimittajaksi, mikä onnistui vasta kuudennella hakukerralla, kun lehden johdossa vierastettiin Bruunin aikaisempaa aktivismia ”koululaisvasemmistossa”, kuten hän itse sitä sievistellen kutsuu.
Bruun osoittautui monipuoliseksi toimittajaksi, joka sujuvasti seurasi ja kirjoitti niin ulkomaanasioista – reportaasit Puolasta ja Baltiasta ennen Neuvostoliiton romahdusta ovat jääneet legendaarisiksi – yhtä lailla kuin Nokiasta, hiihdon MM-kisoista tai suomenruotsalaisten säätiöiden vallankäytöstä. Hänen taitojaan ja ahkeruuttaan arvostettiin, vaikka hänen joskus katsottiin harjoittaneen enemmän iltapäivälehtiin kuin laatulehtiin istuvaa kirjoittelua. Hänen ansioluetteloonsa kuuluukin myös o.t.o. toimiminen (eri aikoina) sekä Aftonbladetin että Expressenin Helsingin kirjeenvaihtajana, radio-ohjelmien teko sekä tietokirjojen ohella myös noin kymmenen Burt Kobbat -dekkarin kirjoittaminen.
Tämä kirja – joka on julkaistu myös suomeksi nimellä Mies joka rakasti uutisia – keskittyy kuitenkin vain journalistin kokemuksiin yleensä ja erityisesti kirjoittajan viha-rakkaussuhteeseen Hufvudstasbladetiin. Hufvudstasbladetissa Bruun oli töissä yli 35 vuotta, hetken aikaa myös toimituspäällikkönä, missä tehtävässä hän ei kuitenkaan kirjoittavana toimittajana viihtynyt. Tänä aikana hän ehti työskennellä kymmenen päätoimittajan alaisuudessa, joista hän ylivertaisen parhaaksi nostaa Jan-Magnus Janssonin. Janssonin seuraajista hänellä ei ole erityisen hyvää sanottavaa kenestäkään.
Mitt liv på HBL on ennen kaikkea dokumentti siitä miten aikanaan suomenruotsalaisen lukijakunnan koko valtakunnassa suvereenisti kattanut ja laadullisesti vielä suuremmin resurssein varustetun Helsingin Sanomien kanssa tasaveroisesti kilpaillut Hufvudstadsbladet ajettiin alas. Näin siksi että konsernijohto oli saanut päähänsä, että printtimedia oli joka tapauksessa kuoleva pois ja että lehti ei kaivannut uutisia. Satsattiin isosti nettimediaan printtimedian kustannuksella sillä seurauksella, että lukijat katosivat ja ainoiksi hyötyjiksi jäivät muhkeita konsulttipalkkioita nostaneet neuvojat. Kun painetun lehden levikki parhaimmillaan oli ollut yli 100 000 niin kymmenessä vuodessa se 2005 alkaen puolitettiin noin 25 000:een. Muutama tuhat raskaasti tappiollisten nettipalvelujen käyttäjää eivät tilannetta tietenkään korjanneet.
Bruun nimeää kolme pääsyyllistä tähän kehitykseen. Suurimmaksi heistä Bruun nimeää lehteä julkaisevan Konstsamfundetin toimitusjohtajana kaksitoista vuotta vuodesta 2006 toimineen printtimedian haudankaivajan Kaj-Gustaf Berghin. Hyvänä kakkosen seuraa aiemmin lehden päätoimittajana toiminut Barbro Teir, josta tehtiin 2014 KSF median toimitusjohtaja kahdeksi vuodeksi tehtävänään Västra Nylandin ja Borgåbladetin alasajo ennen kuin hänkin sai potkut.
Kolmas pääsyyllinen on Bruunin mielestä 13 vuotta vuodesta 2004 alkaen Konstsamfundetin hallituksen puheenjohtajana toiminut Christoffer Taxell. Taxell oli asemassa, jossa hän olisi halutessaan milloin tahansa voinut lopettaa niin Berghin kuin Teirin lehden alasajoon johtaneen toiminnan. Näin hän ei kuitenkaan tehnyt vaan päinvastoin tosiasiassa tuki toimitusjohtajaksi nostamansa Berghin linjauksia. Mutta eivätpä kymmenissä keskeisissä elinkeinoelämän johtotehtävissä toimineen Taxellin muutkaan näytöt liiketoiminnan johtajana muutoinkaan Bruunia vakuuttaneet.
Bruun kirjoittaa värikkäästi, elävästi ja suorasanaisesti monista isoista ja pienemmistä ankkalammikon pää-äänenkannattajan kahinoista ja niihin osallisista ihmisistä eivätkä arvioijat ole tässäkään ammattikirjoittajan kynänkäsittelyä moittineet. Muutama arvioija on tosin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei Bruun oikeastaan missään kohdin ole kertonut mitä olisi pitänyt lehden pelastamiseksi tehdä, ikään kuin tämä mitätöisi sen vääriin ratkaisuihin kohdistuneen kritiikin arvon, joka ei ole vain jälkiviisautta vaan Bruunin pitkin matkaa esittämää.
Syyskuu 2018
