Turkin demokratian menetetty pelastaja
Mustafa Kemal Ataturkin perustaman Turkin tasavallan tiukan sekularismin ja autoritaarisen pakkomodernisaation viimesijainen vartija on ollut Turkin armeija senkin jälkeen, kun Ataturkin perustama CHP-puolue maan ensimmäisissä monipuoluevaaleissa menetti johtoasemansa vuonna 1950. Armeija on vuosina 1960, 1971, 1980, 1993 ja 1997 joko avoimesti syrjäyttänyt parlamenttiin nojanneen siviilihallituksen tai muutoin pakottanut sen eroamaan ja muuttamaan politiikkaansa armeijan tahtoa vastaavasti. Sen jälkeen sitä on myös epäilty useamman kerran kaappaussuunnitelmien hautomisesta ja viimeksi kaksi vuotta sitten se toimeenpani epäonnistuneen kaappausyrityksen.
Armeijan motiiveina on ollut milloin ammattijärjestöjen ja poliittisen vasemmiston vastustaminen tai maan sekulaarin perustuslain uhaksi koettujen islamistien syrjäyttäminen. Turkin sekulaarin järjestelmän perusteita kyseenalaistaneet islamistiset puolueet alkoivat lisätä kannatustaan 1990-luvulla niin, että aikaisemmin lakkautettujen islamilaisten puolueiden seuraajaksi perustetun Hyvinvointi-puolueen johtajasta Necmettin Erbakanista tuli 1996 maan pääministeri yhdeksi vuodeksi, kunnes armeija pakotti hänet eroamaan ja kielsi myös hänen puolueensa.
Samoin kävi sen seuraajaksi perustetulle Hyve-puolueelle. Sen työtä jatkamaan perustettiin kaksikin puoluetta, Erbakanin Onnellisuus-puolue ja Recep Tayyip Erdoganin ja Abdullah Gülin perustama Oikeus- ja kehitys- eli AK-puolue. Aikaisemmin myös äärinationalistien kanssa liittoutunut Erbakan jäi puolueineen pikkuryhmäksi ja AKP on vuoden 2002 vaaleista ollut yksin tai liittolaisten kanssa Turkin johdossa.
Vuonna 1950 syntynyt Abdullah Gül toimi kahdeksan vuotta Islamic Development Bankin johtotehtävissä ennen kuin hänet valittiin hyvinvointipuolueen edustajana parlamenttiin vuonna 1991. Vuonna 1996 hänestä tuli ulkosuhteita hoitanut salkuton ministeri Erbakanin hallitukseen. Erdogan puolestaan oli aloittanut poliittisen uransa jo aiemmin Erbakanin Kansallisessa pelastuspuolueessa ja jatkoi sen seuraajissa. Vuonna 1994 hänet valittiin Istanbulin pormestariksi, jossa tehtävässä hän toimi kunnes hänet erotettiin kiihotuspuheeksi tulkitun esiintymisensä vuoksi annetun lyhyen vankeustuomion vuoksi.
AKP:tä perustettaessa vuonna 2001 Erdogan oli vielä poliittisessa toimintakiellossa, joten Gülista tuli ensin pääministeri puolueen vaalimenestyksen jälkeen neljäksi kuukaudeksi kunnes Erdoganin kielto päättyi ja Gül siirtyi ulkoministeriksi. Siinä tehtävässä minäkin opin hänet tuntemaan ja häntä arvostamaan. Hänestä tuli 2007 AKP:n ehdokkaana seitsemäksi vuodeksi maan presidentti, kunnes Erdogan ajettuaan läpi presidentinvaltaoikeuksia kasvattaneen perustuslakimuutoksen tuli hänen seuraajakseen.
Englantilainen Exeterin yliopiston – jossa myös Gül on opiskellut – turkofiiliprofessori Gerald MacLeanin teos Gülista on kohdettaan kunnioittavasti ja myötätuntoisesti käsittelevä. Se perustuu myös pitkiin haastatteluihin Gülin kanssa. Se kuvaa Gülin maltillisena, demokratiaa ja oikeusvaltiota kunnioittavana poliittisena johtajana, joka ei aja mitään julkista tai salaista islamilaista agendaa. Hänen mukaansa Gül haluaa vain tehdä kemalistisesta sekulaarista uskonnonharjoittamista rajoittavasta ja sitä säätelevästä perustuslaista uskonnonvapautta kunnioittavan tavalla, joka antaa esim. kaikille naisille halutessaan oikeuden käyttää huivia julkisissa tilaisuuksissa ja yliopistoissa, missä se on ollut kiellettyä.
MacLean saattaa näin tarkoituksellisesti väheksyä ja sivuuttaa Gülin aiemmat islamistiset kannanotot ja hänen aiemman yhteydenpitonsa Fethüllah Gülenin islamistiseen liikkeeseen silloin, kun myös Erdogan ja AKP vielä siihen tukeutuivat. Tästä riippumatta voin kuitenkin oman kokemukseni ja tuntemukseni perusteella ilman muuta olla samaa mieltä siitä, että Gül on ehdottomasti eurooppamyönteisin, demokraattisin ja liberaalein nykyisen AKP-Turkin johtajista. Myös MacLean lainaa kirjassaan kymmenittäin Gülin kirjoituksia ja puheenvuoroja, joissa korostuu liberaalin demokratian arvojen kunnioittamisen tärkeys ja joissa otetaan etäisyyttä Erdoganin AKP:n valtakauden jatkuessa yhä autoritaarisimmiksi muuttuneisiin otteisiin.
MacLeanin kirja on julkaistu vuonna 2014 Gülin vielä ollessa presidentti. Jännitteet Gülin liberaalin ja Erdoganin autoritaarisen linjan välillä olivat jo silloin hyvin näkyvissä, mutta MacLean saattoi vielä elätellä toiveita siitä että Gülin liberaalimpi linja voisi vielä nousta hallitsevaan asemaan. Toive on kuitenkin osoittautunut täysin turhaksi. Niin sympaattinen ja uskottava liberaalin demokratian puolustaja kuin Gül onkin, ei hänellä ole kuitenkaan ole ollut kanttia varovaista sivustaseuraajan kritiikkiä pidemmälle menevään Erdoganin avoimeen haastamiseen. Jos olisi niin Turkin tilanne saattaisi tänään olla oleellisesti parempi, sillä kesäkuun presidentinvaalissa Gül olisi ollut ainoa haastaja, jolla olisi voinut olla mahdollisuuksia Erdoganin voittamiseen.
Heinäkuu 2018
