Saksalaista Eurooppaa ei tarvitse pelätä
Ensi vuonna 75 vuotta täyttävällä Paul Leverillä on pitkä ja menestyksekäs ura brittidiplomaattina ja tiedustelijana. Hän aloitti sen yli 50 vuotta sitten Helsingissä ja on säilyttänyt silloin hankkimansa suomen kielen taidon. 90-luvulla hän toimi ensin brittien ETYJ-edustuston suurlähettiläänä, ulkoministeriön alivaltiosihteerinä, kabinetin alaisen brittiedustelun eri haaroja ohjanneen tiedustelukomitean puheenjohtajana ja lopulta kuusi vuotta maansa Berliinin suurlähettiläänä vuoteen 2003.
Berlin Rules ei ole tutkimus eikä diplomaatin muistelmateos vaan ennen kaikkea brittilukijoille – varmaan lähinnä Brexitin vastustajille, joihin Leverkin kuuluu – tarkoitettu opas sodanjälkeisen ja nykyisen Saksan Eurooppapolitiikan ymmärtämiseen. Lever käy läpi maailmansodan raunioista nousseen liittotasavallan historian ja sen, miten se on halunnut jättää menneisyydenhallinnan nimissä vaikean historiansa taakseen. Seurauksena on, että maa ei ole ottanut etäisyyttä ainoastaan Natsi-kauteensa vaan paljolti kaikkeen muuhunkin sitä edeltäneeseen historiaansa. Hän jopa käyttää vertailukohteena Aki Kaurismäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, jonka päähenkilön tavoin myös Saksan on täytynyt rakentaa kokonaan uusi identiteetti itselleen alkaakseen elämänsä uudelleen.
Tähän nyky-Saksan identiteettiin kuuluu olennaisena osana sitoutuminen Euroopan ”alati syvenevään liittoon”. Saksalaiset ovat federalismistaan ylpeitä eivätkä vierasta sen toteuttamista eurooppalaisella tasolla. Lever valaisee mielenkiintoisesti sitä, kuinka liittovaltiorakenne Saksassa toimii ja kiinnittää huomiota siihen, että jokseenkin harvassa ovat Saksassa olleet ne puoluejohtajat ja keskeiset ministerit, jotka eivät olisi pohjustaneet uraansa keskeisissä osavaltiotehtävissä ja miten vain vähemmistö ministereistä yleensä tulee liittopäiville valittujen joukosta.
Saksalaiset ovat varsinkin johtavien poliitikkojen puheissa Eurooppaan ja sen yhdentymisen syventämiseen vahvasti sitoutuneita aina yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja yhteisen armeijan luomista sekä veroharmonisointia myöten. Lever kuitenkin osoittaa, että on näiden ylevien puheiden takaa löytyy yleensä hyvin vähän konkretiaa. Oikeastaan konkreettisimmaksi Saksan Eurooppapolitiikan linjaukseksi on jäänyt yhteisvastuun kieltäminen, jota ilman mikään todellinen liittovaltio ei kuitenkaan toimi.
Siihen kuinka pitkälle Saksa todellisuudessa olisi valmis luopumaan suvereniteetistaan on siten toistaiseksi jäänyt näkemättä. Testaustilaisuuttakaan ei varmaan tule muuta kuin silloin, kun Saksa voi olla täysin varma siitä että suunnitelmat toteutuvat juuri Saksan saneleman mallin mukaisesti, kuten yhteisvaluutta euroa luotaessa. Lever lopettaakin kirjansa siihen, että saksalaisten hallitsema Eurooppa tulee olemaan pettymys kaikille niille brittiläisille euroskeptikoille, jotka maalattuaan pitkään uhkakuvaa eurooppalaisesta supervaltiosta eivät koskaan pääsekään ilkkumaan, että ”mitäs me sanoimme” .
Huhtikuu 2018
