Mainettaan parempi Kansainliitto
Jos tämän päivän Yhdistyneitä Kansakuntia arvostellaan tehottomuudestaan ja kykenemättömyydestään estää sotia ja voimankäyttöä, niin vielä surkeamman historian tuomion on saanut osakseen sen edeltäjä Kansainliitto. Sitä pidetään Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin epärealistisen idealismin luomuksena, joka oli tuomittu epäonnistumaan osana Versaillesin seuraavan maailmansodan siemenet kylvänyttä rauhansopimusta. Lopullisen sinetin tälle antoi Yhdysvaltain senaatti, joka hylkäsi Kansainliittoon liittymisen. Muutoinkin Kansainliitto jäi maailmanjärjestönä torsoksi, kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat aluksi sen ulkopuolella, puhumattakaan siitä että kaikki Euroopan siirtomaavaltojen hallitsemat kansat olivat vailla edustusta.
Historioitsijat tänään suhtautuvat jo vähän armeliaammin Kansainliittoon, muistuttaen siitä että se, aivan kuten YK edelleenkin, oli kuitenkin jäsenvaltioittensa tahdosta riippuvainen. Maineenpalautuksesta ei ole kyse, vaan tasapainoisemmasta tarkastelusta, jossa pyritään analysoimaan järjestön tavoitteita ja sitä missä määrin ja miksi ne eivät kuitenkaan toteutuneet. Tämä koskee myös Columbian yliopiston professorin Susan Pedersenin mainiota työtä. Se keskittyy siihen miten Kansainliitto hoiti eräille jäsenvaltioille mandaattialueina hallittavaksi luovuttamiensa Saksan entisten siirtomaiden ja Ottomaanien valtakunnasta erotettujen alueiden valvontaa.
Britit, Ranska, Etelä-Afrikka, Japani, Australia ja Uusi Seelanti saivat kukin omat alueensa vastuulleen. Ajatus oli, että kaikkia oli hallittava niitä asuttavien ihmisten etujen mukaisesti kaukaisena tavoitteena niiden valmistaminen itsehallintoon, jollaiseen ne eivät olleet kenenkään silloisen käsityksen mukaan vielä kypsiä. Mandaatin haltijat suhtautuivat tehtävään hyvin eri tavoin. Japani liitti saamansa Saksan entiset Tyynenmeren saaret käytännössä valtakuntaansa, Etelä-Afrikka pyrki tekemään samoin Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) kanssa. Ottomaanien entisistä alueista Irak itsenäistyi (toki brittien tehokkaassa valvonnassa) jo 1932 ja Libanon ja Syyria Ranskan alaisuudesta toisen maailmansodan jälkeen. Palestiinan itsehallinnon toteuttamista vaikeutti Balfourin julistuksen mahdoton yhtälö, kun siinä samanaikaisesti luvattiin antaa juutalaisille kansallinen koti alueella ja kunnioittaa alkuperäisen arabiväestön oikeuksia.
Kansainliitolla oli valvontatehtävää varten erillinen Permanent Mandates Commission (PMC) apunaan pieni sihteeristö. Vaikka melkein kaikki komission jäsenet nimettiin siirtomaavaltojen kansalaisista, osoittaa Pedersen enemmistön heistä suhtautuneen tehtäväänsä itsenäisesti. He eivät olleet mitään radikaaleja siirtomaavallan vastustajia, mutta tulkitsivat ”valkoisen miehen taakkaa” vastuullisesti tavalla, joka edellytti mandaatin saaneiden valtioiden hoitavan tehtäväänsä alkuperäisväestön intressien ja hyvinvoinnin mukaisesti. Tällainen edustaja oli esimerkiksi britti Frederick Lugard, joka aiemmin oli toiminut mm. Nigerian kenraalikuvernöörinä. Hän oli mitä perinteisin brittiläinen siirtomaaherra, joka jakoi aikakautensa valkoisen rasismin asenteet, mutta kannatti myös alkuasukkaiden asteittaista kouluttamista itsehallintoon. Hän myös vastusti esimerkiksi pakkotyötä, johon Belgian ja Portugalin siirtomaavallankäyttö suruttomasti nojasi, eikä tukenut pyrkimyksiä toteuttaa valkoisten siirtolaisten vallankäyttöön perustuvia hallintomalleja.
Lugard ja enemmistö PMC:n muista jäsenistä pyrkivät varjelemaan mandaattialueiden asemaa kansainvälisessä valvonnassa ja torjuivat ajatuksen, että mandaattivallat olisivat niiden suvereeneja hallitsijoita. PMC edellytti myös mandaattivaltojen raportoivan Kansainliitolle ja vastaavan kaikkiin niille esitettyihin selvittelypyyntöihin, myös niihin lukemattomiin vetoomuksiin ja valituksiin, joita mandaattialueiden alkuperäisasukkaat Geneveen toimittivat.
PMC:n hyvää tarkoittavat yritykset torjua siirtomaavallan väärinkäyttöä eivät välttämättä kovin paljoa sitä aina hillinneet. Kuitenkin sen ja laajemminkin Kansainliiton työ esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien suojaamiseksi olivat myöhemmälle kansainvälisen oikeuden kehittämiselle ja vahvistamiselle merkityksellisiä.
Susan Pedersenin huolelliseen ja kattavaan tutkimukseen perustuva kirja on selkeästi kirjoitettu. Vaikka se keskittyy mandaattialueiden asemaan, on se samalla myös valaiseva katsaus Kansainliiton historiaan ja toimintaan.
Elokuu 2017
