Ari Ojapelto, Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua. VS-Kustannus, 521 s., Porvoo 2016

 

ojapelto-n

Ekonomistien valtavirran väsymätön haastaja

Mainonnan suunnittelijan työstä jo eläköitynyt ja kotisivullaan ahneuden ja riistokapitalismin kriitikoksi esittäytyvä Ari Ojapelto on yksi Suomen ahkerimpia talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa kriittisesti käsitteleviä kirjoittajia. Hänen kolmisenkymmentä vuotta jatkuneen kirjoittajanuransa toistuva perusteesi on, että automaation ja teknologian kehittyminen vähentää työpaikkoja ja aiheuttaa työttömyyttä. Tätä pitkän linjan johdonmukaisuuttaan ja oikeassa olemistaan korostaakseen Ojapelto tämän kirjan joka luvussa lainaa itseään vuonna 1989 ilmestyneestä kirjastaan Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?

Tällä teesillään Ojapelto on onnistunut riitaantumaan lähes kaikkien valtavirtaa edustavien ekonomistien kanssa, joiden mielestä hän lankeaa ns. lump-of-labour virhekäsitykseen, jonka mukaan työpaikkojen määrä olisi vakio. Sen johdannaisena voi pitää väitettä teknologian kehityksen (automaation) aiheuttamasta pysyvän työttömyyden lisäyksestä. Itsekin kauppakorkeakoulussa aikanaan tätä perinteistä talousoppia imeneenä olen suhtautunut Ojapellon perusteesiin epäilevästi, mutta olen alkanut nähdä siinä nyttemmin oikeatakin varoittelua.

Jotta Ojapelto olisi väärässä täytyisi luottaa siihen, että vaikka automaatio syrjäyttää työpaikkoja, syntyy avoimessa markkinataloudessa aina ylimenokauden jälkeen vähintään vastaava määrä uusia eikä pelättyä työllisyyden pysyvää kasvua silloin tapahdu. Historiallisesti näin todella on tapahtunut ja siten, että uudet työpaikat ovat syntyneet keskimäärin korkeamman tuottavuuden ja parempaa koulutusta vaativille aloille. Nyt tästä ei enää voi olla varma. Uusia työpaikkoja kyllä syntyy, mutta ei enää niinkään korkeamman tuottavuuden aloille vaan päinvastoin matalapalkka-aloille. Jotta näin tapahtuisi täytyisi minimipalkasta ja sopimusten yleissitovuudesta sekä matalapalkkatyön vastaanottamista estävästä liian runsaasta työttömyys- ja muusta sosiaaliturvasta tinkiä (kuten Björn Wahlroos ja monet muut avoimesti esittävätkin).

Toki Ojapelto kirjoittaa paljosta muustakin, kuten rahan luonteesta ja finanssimarkkinoiden hallitsemattomuudesta tai ilmastonmuutoksesta. Yleisesti ottaen hän on kaikkia näitä ilmiöitä kuvatessaan ja kritisoidessaan oikeassa. Se mitä jää eniten kaipaamaan ovat konkreettiset esitykset siitä, miten näihin epäkohtiin ja haasteisiin tulisi ja voisi vastata. Ratkaisuna Ojapelto esittää ennen muuta verotuksen muuttamista niin, että ihmistyön sijaan verotettaisiin enemmän tuotantolaitteita ja pääomaa, esimerkiksi hänen viittaamansa ”kassavirtaverotuksen” avulla.

Pitkälti toistoa sisältävä kirja ei ole helppolukuisimpia ja sen eteen olisi kustantajan editori voinut tehdä paljon töitä. Herkullisimmillaan Ojapelto on arvioidessaan ja suomiessaan ekonomisteja ja taloustoimittajia, olkoonkin että se tapahtuu suurelta osin häneen kohdistuneiden loukkausten, vähättelyjen ja sensuroinnin kautta. Ojapellon kaikkiin näkemyksiin ei tarvitse yhtyä voidakseen todeta, että talouspoliittinen keskustelu Suomessa olisi paljon vähäisempää ja värittömämpää ilman hänen kaltaistaan valtavirran suorapuheista kriitikkoa. Vahinko että valtavirta vastaa hänelle mieluiten vain vaikenemalla.

Lokakuu 2016