Mannerheim talvisodan aloittajana ja Mladic muslimien suojelijana
Kustantajan takakansi-infon mukaan ”ylilääkäri Pirkko Turpeinen-Saari oli Euroopan neuvoston kidutusta tutkivan komitean psykiatrian asiantuntija ja näki propagandan, ylevien periaatteiden ja todellisuuden välisen ammottavan kuilun. Hän syventyi vertailemaan historian kolmea sotapäällikköä ja johtopäätökset olivat yllättäviä”. Yllättävä voi olla aika oikea sananvalinta, mutta muutoin kustantajan puffi menee harhaan. Psykiatrina kirjoittajan olisi voinut odottaa todella porautuvan syvälle päähenkilöiden tarinoihin ja persoonaan, mutta mitään sellaista ei kirjassa ole.
Sen sijaan kirjassa on kertomus kahdesta hyviksestä ja yhdestä pahiksesta. Mitään erityisiä uusia asioita tai näkemyksiä eivät kertomukset anna, ellei sellaisena pidä Manner-osion jyrkkää irtiottoa O.V. Kuusisesta, jonka kanssa Kullervo Manner ajautui sovittelemattomaan ristiriitaan sisällissodan jälkeen. Kyläräätälin poika ja Mannerin johtaman SKP:n hajottajana esiintynyt teoreetikko Kuusinen oli omaksunut ”melko porvarillisen elämäntavan” siinä missä Porvoon ympäristön köyhien elämään syvästi eläytyneen Mannerin vallankumouksellisuus oli aitoa ja sisäistettyä.
Toinen kirjan hyvis on serbikenraali Ratko Mladić, jonka omien kertomusten ja haastattelujen perusteella piirtyy kuva vaatimattomasta ja urheasta sotilaasta, joka rakasti kansaansa ja oli ehdoton omien joukkojensa lainrikkomusten suhteen ja joka ”olisi halunnut taata jokaiselle Bosnian serbille ja yhteistyötä tavoittelevalle kroaatille ja muslimille hyvän elämän”. Kaikkiaan Bosnian osion sanoma hahmottuu helposti kirjan väliotsikoita selaamalla: ”Muslimit fasistien joukoissa”, ”Jugoslavia demokratian ja työläisten itsehallinnon mallimaaksi”, ”Yhdysvallat hajottaa Jugoslavian”, ”Yhdysvallat tukee jihadisteja ja kroaattinationalisteja”, ”YK ei suojele serbejä”, ”Srebrenicaa ei ollut demilitarisoitu”, ”Kansanmurhasta Srebrenicassa ei löydy näyttöä” ja pisteenä i:n päälle ”Askelia Srebrenican tapahtumien tieteelliseen kuvaukseen”.
Koitin myös googlata kirjan Bosnia-osion lähteitä. Se johti nopeasti netin alamaailmaan, jossa muslimien ja serbien joukkomurhasyytökset ja ”todisteet” ottavat mittaa toisistaan usein toistensa peilikuvia muistuttavin argumentein. Sellaista jonka sellaisenaan olisin voinut katsoa täyttävän tieteellisen kuvauksen vaatimuksia ei vastaan tullut.
Turpeinen-Saaren kirja ei muuta minun käsitystäni Srebrenicasta ja laajemmin Jugoslavian hajoamissodista eikä osoita vääräksi kansainvälisen yhteisön hyväksymää ja Jugoslavian sotien sotarikoksia käsitelleen ICTY-tuomioistuimen vahvistamaa yleistä kuvaa tapahtumista ja vastuista. Olen kuitenkin valmis yhtymään siihen, että näidenkin tapahtumien käsittelyssä on ollut kyse myös voittajien historiankirjoituksesta ja oikeudenkäytöstä, joka on voinut johtaa siihen, ettei sellaisia sotarikoksia joihin voittajapuolelle jääneet – bosniakit tai Kosovon albaanit – ovat voineet syyllistyä ole yhtä johdonmukaisesti ja ankarasti arvioitu kuin hävinneen serbi-osapuolen. Tässä arvioidussa kirjassa ei kuitenkaan ole kyse whataboutismista, eli siitä että serbien rikoksia suhteutettaisiin muistuttamalla myös muiden osapuolten rikoksista, sillä kirjan narratiivi ei juurikaan tunnista serbien syyllisyyttä minkäänlaisiin rikoksiin.
Toisin kuin Manner ja Mladić, jotka henkilöinä eivät kirjan mukaan olleet julmia vaan oikeudenmukaisia heikkojen puolustajia, Mannerheim ”sen sijaan oli julma ja syyllistyi moniin sotarikoksiin”. Todistelusta jää puuttumaan vain se muualla kirjallisuudessa dokumentoitu asia, että Mannerheimin yksi huvi oli kissojen ampuminen. Epäilemättä myös Mannerheim olisi voinut toisenlaisessa historian kulussa joutua vastuuseen vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista. Ehkä varsinainen uusi piirre Turpeisen-Saaren syytekirjelmäksi kelpaavassa kertomuksessa on Mannerheimin osuus talvisodan nimellä käydyn suomalais-saksalaisen hyökkäyssuunnitelman toteuttajana. Se tyssäsi lopulta siihen kun ”taistelut pysähtyvät Mannerheim linjalle” ja kun Saksa puhui ”Suomen ydinpoliitikot sodan lopettamisen puolelle”.
Tästä voi vain todeta, ettei edes venäläisestä historiankirjoituksesta enää tapaa samankaltaista kertomusta Suomesta talvisodan aloittajana.
Syyskuu 2016
