Jumalharhaton evoluutiobiologi
Viime keväänä 75 vuotta täyttänyt Richard Dawkins tunnetaan ahkerana kirjoittajana, tieteen popularisoijana ja kreationismia vastaan taistelevana ateistina. Voi olla että hänen näkyvä julkinen roolinsa tieteen popularisoijana yhtä lailla kuin uskontokriitikkona on jättänyt varjoonsa hänen ansionsa ja maineensa myös huippuluokan tiedemiehenä ja evoluutiobiologina. Tätä tieteen tulosten saattamista laajempaan julkisuuteen ja sen ymmärtämisen edistämistä ei kuitenkaan pidä väheksyä. Hänen viimeinen professorinvirkansa toimenkuva Oxfordin yliopistossa kattoi myös ja nimenomaan sen, että viranhaltijan tuli edistää tieteen yleistä ymmärrystä.
Olen lukenut melkein kaiken Richard Dawkinsin teokset hänen läpimurtoteoksestaan The Selfish Gene (suomennettu nimellä Geenin itsekkyys) alkaen. Se yleinen ymmärrys jonka Dawkins taitavana popularisoijana kaltaiselleni luonnontieteisiin lähemmin perehtymättömälle lukijalle kykenee välittämään on arvokas asia, vaikka en väitä pystyväni seuraamaan hänen päättelyketjujaan niin pitkälle, että selviäisin niistä myös tenttikysymyksinä.
Suurimman julkisuuden ja laajimman huomion – sekä kannattajilta että vastustajilta – Dawkins on saanut uskontokriitikkona vuonna 2006 ilmestyneen kirjansa The God Delusion (suomennettu nimellä Jumalharha) ilmestymisen jälkeen. Olen senkin lukenut, mutta on sanottava ettei Dawkins tehnyt minusta ateistia sen enempää kuin hänen kolme aikalaistaan uskontokriitikkoina, eli Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens. Arvostan toki heidän teoksiaan ja työtään ja erityisesti sitä, miten he tiedemiehinä ja keskusteluun valmiina julkisina intellektuelleina ovat taistelleet kreationismia vastaan, mutta minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta väitellä teologien tai kreationistien kanssa. Dawkins on sitä sen sijaan harrastanut ja tavalla, jossa aseena on ennemmin murskaava tappara kuin pisteliäs floretti. Hän kuvaa itseään kuitenkin hyvin maltilliseksi ja jos hän on todennut, että evoluution kyseenalaistajat ovat joko ”tietämättömiä, tyhmiä, hulluja tai pahoja” on siihen suhtauduttava tieteellisenä arviona, joka ei pyri mitenkään henkilökohtaisesti demonisoimaan eri mieltä olevia,
Brief Candle in the Dark on jatkoa Dawkinsin muistelmien kaksi vuotta sitten ilmestyneelle edelliselle osalle An Appetite for Wonder. Edellinen osa oli lähempänä perinteistä muistelmakirjaa ja kävi läpi Dawkinsin elämänvaiheet 35 ikävuoteen ja The selfish Gene’n julkaisemiseen saakka. Brief Candle on siihen nähden hyvin erilainen, anekdootillinen ja epäkronologisesti etenevä yksityiselämän melkein kokonaan sivuuttava kokoelma kertomuksia ja kommentteja. Anekdootit ovat usein hauskoja ja valaisevia, mutta kiillottavat myös Dawkinsin mainetta ja tuovat esiin hänen ansionsa ja palkintonsa sekä laajan tuttavapiirinsä johon tiedemiesten ohella kuuluvat mm. astronautti Neil Armstrong, miljardööri Bill Gates, kirjailija Ian McEwan, Queen-yhtyeen kitaristi Brian May ja hänen vaimonsa suunnittelemaa eläinaiheista solmiota kriittisesti kommentoinut kuningatar Elisabeth II.
Toukokuu 2016
