Matka marmorifasadien ja savimajojen neuvostoperintöön
Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, tuli kaikista aikaisemmista neuvostotasavalloista itsenäisiä uusia valtioita. Näin Keski-Aasiaan syntyi viisi uutta itsenäistä valtiota, joista yhdelläkään ei ollut modernilta ajalta omaa historiaa suvereenina valtiona, saatikka kokemusta demokratiasta. Itsenäisyys tuli kaikille enemmän tai vähemmän pyytämättä ja yllätyksenä . Kolmessa niistä valta siirtyi suoraan paikallisten kommunististen puolueiden viimeisille pääsihteereille, jotka räikeimmin Turkmenistanissa ja Uzbekistanissa pystyttivät omalaatuisen henkilökultin ja tiukan diktatuurin ja Kazakstanissa Nursultan Nazarbajevin johdolla demokratian ulkoisia muotoja vähän paremmin kunnioittavan mutta sangen autoritaarisen järjestelmän.
Paljon paremmin eivät asiat olleet Tadzikistanissa, joka heti itsenäistymisen jälkeen läpikävi heimopohjaisen sisällissodan kunnes neuvostoaikaisen kollektiivitilan johtajasta valtion johtoon noussut Emomali Rahmonov vakiinnutti autoritaarisen valtansa. Kirgisiassa, jossa vielä maaliskuussa 1991 88 prosenttia äänesti kansanäänestyksessä Neuvostoliitossa pysymisen puolesta, autoritaarinen järjestelmä murtui Keski-Aasian ainoan värivallankumousta muistuttaneen vallansiirtymän seurauksena, jonka jälkeen Kirgisia on ollut keskiaasialaisessa kontekstissa (mutta vain siinä) suorastaan demokratian mallimaa.
Norjalaisen journalistin Erika Fatlandin kirjassa käydään näiden maiden historiaa myös varhaisimmilta ajoilta ennen Venäjän ja sittemmin bolshevikkien valtapiiriin joutumista lävitse, mutta mikään historiateos ei kirja ole. Se on hyvin henkilökohtaisesti kirjoitettu matkaraportti maista, jotka kuuluivat Neuvostoliiton köyhimpiin ja takapajuisimpiin alueisiin. Osa on sittemmin päässyt käsiksi öljy- ja kaasutuloihin ja voinut niiden turvin pystyttää lähinnä presidenttiensä kunniaa pönkittäviä mahtipontisia marmorifasadeja, mutta väestön enemmistö elää edelleen mitä alkeellisimmissa oloissa.
Alueen poliittisia johtajia ei turistiviisumilla matkustanut Fatland edes pyrkinyt tapaamaan. Sen sijaan hän kävi laajasti keskusteluja paikallisten asukkaiden sekä myös joidenkin siviilirohkeiden ihmisoikeuspuolustajien kanssa. Näistä tapaamisista välittynyt kuva ja erityisesti naisten omat kertomukset vahvistavat sen, miten keskiaasialaiset tavat ovat edelleen laajalti perinteisiä. Jos Fatlandin kuvauksiin ja lukuihin on luottamista ovat morsiamen kidnappauksella toteutetut pakkoavioliitot edelleen keskiaasialainen maan tapa, huolimatta siitä säädetyistä mutta ani harvoin langetetuista ankarista rangaistuksista. Nämä tavat eivät perustu alueen valtauskontoon islamiin, joka niitä pikemminkin sietää kuin suosii. Islamilaisen fundamentalismin ja jihadismin pelko on Afganistaniin rajoittuvalla alueella suuri, mutta sen lietsominen on ennemminkin käyttökelpoinen oikeutus autoritaariselle vallankäytölle kuin mihinkään todelliseen uhkaan perustuva.
Keski-Aasia on myös maailman tunnetuimpien neuvostoajalta periytyneiden ekokatastrofien aluetta. Aral oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin järvi, kunnes Neuvostoliitto ryhtyi ohjaamaan sinne valuvien jokien vesiä omalla tavallaan myös ympäristötuhoja lisänneen puuvillan istutuksiin. Nyt kahteen osaan jakautuneesta Aralista on jäljellä enää vajaa 10 prosenttia sen alkuperäisestä pinta-alasta. Toinen ekokatastofi löytyy Kazakstanin Semipalatinskin alueelta, joka aikoinaan oli Neuvostoliiton ydinkokeiden keskus. Ydinpommikokeita oli kaikkiaan 456. Se että ne vaativat myös ihmisuhreja ei neuvostokenraaleita huolettanut, saatikka se millaisia pitkäaikaisia ja edelleen näkyviä vaikutuksia syöpäsairauksien tiheyteen ja paikallisen väestön elinodotteeseen ne synnyttäisivät.
Toukokuu 2016
