Yksityisarmeijat nykyajan konflikteissa
Järjestyksenpidon ja vartioinnin yksityistäminen on viime vuosikymmeninä jo laajentunut myös voimankäytön ja sodankäynnin yksityistämiseen. Tiennäyttäjänä on ollut Yhdysvallat. Eräässä suhteessa tässäkin ollaan palaamassa kertaalleen jo taakse jääneeseen aikaan, sillä ennen suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmän vakiinnuttamista 30-vuotisen sodan lopettaneessa Westfalenin rauhanteossa v. 1648 ja vielä pitkään sen jälkeen suuri osa sotaakäyvistä joukoista olivat Tillyn ja Wallensteinin kaltaisten sotaherrojen kokoamia ja rahoittamia palkkasoturien armeijoita. Myös Yhdysvaltain vapaussodassa ranskalaisen La Fayetten, preussilaisen Steubenin ja puolalaisen Kosciuszkon ja monen muun korvausta vastaan tarjoama sotilaallinen tuki brittejä vastaan taisteleville siirtokuntalaisille oli merkittävä.
Viime vuosisadan maailmansodissa palkka-armeijoita ei käytetty, mutta sen jälkeen ovat yksityisarmeijat jälleen tehneet paluuta. Kuuluisuuteen ne nousivat entisessä Belgian Kongossa, jossa Katangan separatistit nojasivat eurooppalaisiin ja etelä-afrikkalaisiin valkoisiin palkkasotureihin. Sellaisissa konflikteissa, joissa valtiot eivät suoraan ole vastakkaisia osapuolia, on melkein aina mukana myös jonkinlaisia palkkasotureita. Myös ISIS:in palvelukseen menneet vierastaistelijat ovat joukkoa, jossa uskonnollisideologisten vapaaehtoisten ohella mukana on myös paljon seikkailunhalun ja rahapalkan houkuttelemia sotureita.
Amerikkalaisen vapaan toimittajan Jeremy Scahillin kirja kertoo siitä, miten nykyajan kuuluisin yksityisarmeija Blackwater perustettiin ja kasvoi satojen miljoonien dollareiden jättibisnekseksi etupäässä Yhdysvaltain puolustusministeriön ilman kilpailutusta sille osoittamien toimeksiantojen varassa. Merkittävimmät näistä olivat sille Irakissa osoitetut amerikkalaisten diplomaattien ja muiden miehitysviranomaisten suojelutehtävät. Blackwateria ei Irakissa muistella lämmöllä. Sen neljän sotilaan kuolema vuonna 2004 raivostuneen väkijoukon käsissä Irakin vastarinnan keskuksessa Fallujahissa – jonne Blackwaterin autoilla ei ollut mitään asiaa mennä – johti amerikkalaisjoukkojen kosto- ja rauhoitusoperaatioon, jossa yli 1300 irakilaista – siviilit, naiset ja lapset mukaan lukien– sai surmansa ja yli 2/3 kaupungin asuintaloista tuhoutui.
Scahillin kirja kertoo yhtä paljon Irakista kuin Blackwaterista, joka ei suinkaan ollut ainoa Irakissa toiminut yksityinen asejoukko. Kuuluisin se epäilyksettä on, ei vähiten Fallujahin tapausten sekä syyskuussa 2007 sattuneen välikohtauksen seurauksena, Jälkimmäisessä yhtiön panssaroidut saattueajoneuvot, joilla oli tapana arvohenkilöitä saattaessaan ja suojellessaan pysäyttää ja häätää kaikki muu liikenne tieltään, hermostuivat kun irakilainen siviiliajoneuvo ei heti hoksannut pysähtyä ja avasivat tulen jättäen jälkeensä 17 kuollutta irakilaissiviiliä. Tästä ei aluksi tahdottu saada ketään vastaamaan mm. siksi että Blackwater vetosi amerikkalaisten sille antamaan täydelliseen syytesuojaan. Kesti seitsemän vuotta ennen kuin neljä yhtiön asemiestä tuomittiin vankeuteen tästä teosta.
Scahillin kirja on julkaistu George W Bushin presidenttikauden vielä jatkuessa. Bushin ja hänen puolustusministerinsä Donald Rumsfeldin aika oli Blackwaterin kultakautta. Yhtiön omistaja ja perustaja Erik Prince kuului republikaanien kristillisfundamentalistisen oikeiston kantaviin voimiin ja puolueen ehdokkaiden avokätisiin rahoittajiin. Kun Prince peri isänsä perustaman miljardin dollarin arvoisen autoteollisuuden alihankintayrityksen hän möi sen jo seuraavana vuonna ja käytti rahat Blackwaterin perustamiseen v. 1997. Vuoteen 2010 mennessä yhtiö oli tehnyt jo kahden miljardin dollarin edestä tilaustöitä Yhdysvaltain hallitukselle.
Republikaanien hävittyä vuoden 2008 presidentinvaalit Blackwater sai edelleen myös Obaman aikana toimeksiantoja hallitukselta, mutta koko ajan vähenevässä määrin. Sen rasitteena olivat yhtiön oikeistomessiaaninen poliittisuus ja assosioituminen moniin kiusallisiin ylilyönteihin. Yhtiö muutti nimensä v 2009 ensin Xi services-nimiseksi ja seuraavana vuonna Academi-nimiseksi. Tänään se tunnetaan osana Constellis holdings -konsernia. Princellä ei myöskään ole enää aktiivista tai näkyvää roolia yhtiössä.
Vaikka Blackwater oli aikanaan tunnetuin ja maineeltaan kyseenalaisin näistä ”turvallisuuspalveluja” myyvistä palkkasotilasfirmoista ei se suinkaan ole ainoa. Alan suurimmat toimijat ovat edelleen lähes yksinomaan amerikkalaisia, mutta rekrytoivat tehtäviinsä asiantuntijoita mm. sellaisista maista kuin Chile ja Etelä-Afrikka joissa Pinochetin ja apartheidin kaaduttua jäi paljon alan ammattilaisia työttömiksi. Kyse on miljardiluokan kasvavasta teollisuudenalasta, jonka firmat ovat järjestäytyneet orwellilaisesti nimetyksi International Peace Operations Association nimiseksi lobbaus- ja toimialajärjestöksi, joka nyttemmin kulkee nimellä International Stability Operations Association. Se kertoo jotain Princen ja muiden alan ihmisten aikanaan elättämistä ambitioista siirtää tehottomaksi, byrokraattiseksi ja toimintakyvyttömäksi leimatut YK:n rauhanturvaoperaatiot alan yksityisten ammattilaisten hoidettavaksi.
YK:n moittiminen tehottomuudesta ei toki olen ihan aiheetonta. Yksi ala jossa YK:n toivoisi olevan tehokkaampi on yksityisten turvallisuuspalvelujen käyttöä ja toimintaa koskevan kansainvälisen oikeuden aukkojen paikkaaminen.
Tammikuu 2016
