Giles MacDonogh, After the Reich. The Brutal History of the Allied Occupation, Basic Books, 618 s., New York 2009

Donogh

 

Voittajien toimet kriittisessä tarkastelussa

Toisen maailmansodan päättyminen Euroopassa Saksan antautumiseen toukokuussa 1945 ei suinkaan lopettanut sota-ajan kaikkia julmuuksia ja kärsimyksiä. Sodan aikana ne olivat kohdistuneet kaikkiin Euroopassa ja Aasiassa sotaa käyvien maiden kansalaisiin – Yhdysvalloissahan siviilit olivat turvassa – mutta aivan erityisesti juutalaisiin sekä Saksan miehittämien maiden asukkaisiin. Sodan jälkeen osat vaihtuivat ja nyt oli saksalaisten (ja huomattavasti pienemmässä määrin itävaltalaisen) vuoro kärsiä.

MacDonoghin kirja kertoo mitä sodanjälkeisinä vuosina kolmannen valtakunnan rauniomaissa tapahtui. Saksan tulevaisuudesta oli suurilta linjoilta sovittu Jaltan konferenssissa  helmikuussa 1945, jolloin Puolaa siirrettiin lännemmäksi Saksan kustannuksella ja Saksan v. 1938 jälkeiset valloitukset mitätöitiin. Itse Saksan osalta muusta kuin sen demilitarisoinnista, denatsifioinnista ja jaosta neljään miehitysvyöhykkeeseen ei vielä sovittu, eikä lopulta sovittu myöhemminkään, kun liittoutuneet riitaantuivat ja Saksasta ja jaetusta Berliinistä tuli kylmän sodan keskeisiä näyttämöitä. Vasta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirja vuodelta 1975 tuli tietyllä tavoin korvaamaan sen rauhansopimuksen, jota Saksan kanssa ei koskaan solmittu.

Kuvaus jakaantuu  siihen mitä ruohonjuuritasolla tapahtui sekä ylätason poliittiseen vääntöön. Ruohonjuuritasolla saksalaiset saivat kokea mitä valloitetuksi tuleminen tarkoitti laajoine ja osin systemaattisesti toteutettuine raiskauksineen, ryöstelyineen ja summittaisine kaikkiin saksalaisiin kohdistuneine kostotoimineen, ja miltä nälkä ja paleleminen raunioiden keskellä tuntuivat. Valloittaja-armeijan kostokäyttäytyminen on liitetty ensi sijassa puna-armeijaan, jonka toimista  Antony Beevorin kirja Berliini 1945  on laajalti huomioidulla tavalla kertonut, mutta aivan samanlaisia kuvauksia on MacDonogh löytänyt myös amerikkalaisten ja muiden liittoutuneiden joukkojen käyttäytymisestä. Se ei ollut yhtä laajaa kuin puna-armeijan, mutta yhteistä oli, että tällaisista teoista pantiin äärimmäisen harvoin ketään vastaamaan.

Natsien keskistysleireistä vapautettiin eloonjääneet, mutta useimpia leirejä ei tyhjennetty, ainoastaan niiden asukkaat vaihdettiin uusiin. Mitään systemaattisia tuhoamisleirejä ne eivät enää olleet, mutta uhrinsa nekin vaativat.

Yksitoista miljoonaa saksalaista sotilasta päätyi sodan seurauksena liittoutuneiden sotavangeiksi. Heistä viisi miljoona vapautui vuoden sisään sodan päättymisestä, puolitoista miljoonaa kuoli vankeudessa. Harvojen osalta kohtelu täytti Geneven sopimusten vaatimuksia ja heitä käytettiin aivan avoimesti orjatyövoimana, myös muualla kuin Neuvostoliitossa. Neuvostoliittoon päätyneiden kolmen miljoonan sotavangin osalta vankeus kesti pisimpään. Vuoteen 1950 mennessä melkein kaikki heistäkin pääsivät palaamaan, mutta viimeisten osalta vapautuminen venyi aina vuoteen 1956 asti.

Ehkä eniten joutui kärsimään se saksalaisperäinen siviiliväestö, joka 1945 karkotettiin Tshekkien sudeettialueilta, Neuvostoliiton haltuun siirtyneestä Itä-Preussista ja Puolan haltuun siirretyiltä saksalaisten asuttamilta alueilta sekä muualta Itä-Euroopasta. Näistä 12 -14 miljoonasta saksalaisesta menehtyi pakkosiirtojen aikana vähintään puoli miljoonaa, joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi miljoonaa.

Oikeudenkäyttö natsihallinnon teoista vastuullisia kohtaan oli joissain tapauksissa aluksi täysin summittaista ja harkituimmassa ja avoimimmassakin muodossaan Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä jossain määrin valikoivaa ja improvisoitua. Lopputulos ei ollut kovin johdonmukainen, eikä ajatus puhdistaa kaikki kahdeksan miljoonaa natsipuolueen jäsentä ollut realistisesti toteutettavissa. Vastuuseen jouduttiin lopulta perin eri tavoin, jotkut teloitettiin summittaisesti, jotkut hirtettiin oikeudenkäynnin jälkeen mutta toisaalta moni elinkautistuomion saanut saattoi jo muutaman vuoden jälkeen palata vapauteen eikä tämä variointi aina ollut suorassa suhteessa rikolliseen vastuuseen.

Itävaltaa kohdeltiin liittoutuneiden toimesta oleellisesti toisin kuin Saksaa. Vaikka natsien kannatus Itävallassa tuskin oli vähäisempää kuin Saksassa eikä itävaltalaisten SS-miesten käyttäytyminen vähemmän rikollista, oli liittoutuneiden lähtökohtana Itävallan kohteleminen ennen kaikkea uhrina eikä syyllisenä. Kokonaan eivät itävaltalaisetkaan säästyneet saksalaisten kärsimyksiltä sodan päätyttyä, mutta oleellista oli, että vaikka Itävalta ja Wien jaettiin myös neljään miehitysvyöhykkeeseen maan sallittiin heti ryhtyä muodostamaan omaa hallitusta, joka sai demokraattisen legitimiteetin jo vuonna 1945 toimeenpannuissa vaaleissa.

Länsivyöhykkeellä vastuu sotarikosten selvittämisestä siirtyi vähitellen saksalaisille tuomioistuimille, mutta lukumäärät jäivät pieniksi ja tuomiot lieviksi. Ylipäätään liittoutuneiden suhtautuminen saksalaisiin alkoi kylmän sodan myötä muuttua ja vuonna 1949 perustetusta Saksan liittotasavallasta tuli länsiliittoutuneiden tärkeä liittolainen.

Osin on kyse ollut sellaisesta väkivaltaisesta käyttäytymisestä, jollaiseen melkein aina kaikissa sodissa kaikki vuosien taistelujen karaisemat ja raaistamat sotilaat syyllistyvät, osin kaikkiin saksalaisiin, myös siviileihin, kohdistetusta kostonhalusta ja vihasta. Liittoutuneiden yhteinen näkemys oli kaiken kansallissosialistisen hapatuksen poiskitkeminen ja sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan – juutalaisten ja muiden ”alempiarvoisten” joukkotuhoaminen – syyllistyneiden rankaiseminen.

Se että Financial Timesin journalistinakin työskennellyt MacDonogh on näin systemaattisesti kartoittanut saksalaisiin kohdistunutta oikeudetonta kohtelua ei ole kaikkien mieleen. Voittajien oikeudenkäytön arvostelu saatetaan edelleenkin leimata natsien hirmutekojen puolustamiseksi tai ymmärtämiseksi. Tästä ei MacDonoghin kohdalta kuitenkaan ole vähäisimmässäkään määrin kyse. On hyvä että kaikki historian synkimmätkin vaiheet ja tapahtumat voidaan käydä tasapuolisesti ja rehellisesti lävitse yleisinhimillisistä arvoista käsin.

Olisi hyvä jos tällaista sotien jälkitarkastelua harjoitettaisiin systemaattisemminkin. Sotiin johtaneet poliittiset virheet ja sotien aikana tehdyt virheet ja rikokset saavat yleensä paljon perusteellisemman tarkastelun kuin se, mitä virheitä ja rikoksia myös voittajat ovat voineet sotiensa aikana ja niiden jälkeen tehdä. Tämä koskee myös meidän aikamme sotia joiden jäljet erityisesti lähi-idässä ovat pelottavia.

Heinäkuu 2015