Lähetystötalon ovesta avautuvat laajemmat perspektiivit
Suomen ulkomaanedustuksen lähetystöistä on viime vuosina julkaistu kirjoja Berliinistä, Budapestista, Lontoosta, Oslosta, Moskovasta, Tukholmasta ja Varsovasta . Kirjojen laajuus, luonne ja taso vaihtelevat. Jotkut ovat keskittyneet itse lähestystörakennuksen esittelyyn, toiset kuvanneet laajemmin myös rakennuksessa tapahtuneita toimintoja. Jotkut ovat olleet historiikinomaisia, toiset pyrkineet myös kattavampaan kahdenvälisten suhteiden läpikäyntiin. Kaikki ovat omalla tavallaan hyödyllisiä, mutta niiden kärkeen nousee nyt suomeksi ja viroksi ilmentynyt Tallinnan suurlähetystön historia, joka on talon osoitteen mukaan saanut nimekseen Kohtu 4.
Tallinnan historiallisessa vanhassa kaupungissa Toompealla sijaitsevan lähetystörakennukssen vanhimmat osat ovat peräisin jo 1770-luvulta, mutta talon peruskorjauksen yhteydessä sen alta löytyi myös paljon vanhempia arkeologisia kaupunkikulttuurista kertovia esineitä ja rakenteita, jotka on jätetty näkyville. Nykyisen ulkoasunsa rakennus sai 1950-luvulla jolloin se kunnostettiin Baltian saksalaisaateliin kuuluneiden von Uexküllien kaupunkiasunnoksi. Itsenäisen Viron maareformi kavensi balttiaatelin tiluksia ja leikkasi heidän vaurauttaan ja Uexküllitkin möivät rakennuksensa vuonna 1922.
Rakennuksen osti tuolloin Konstantin Päts, joka tarjosi osia rakennuksesta Suomelle vuokralle kohta sen omistajaksi tultuaan. Lähetystö ja lähettiläs itse olivat Pätsin vuokralaisia muutaman vuoden kunnes Viron moninkertainen riigivanem ja viimeinen presidentti ennen neuvostomiehitystä möi rakennuksensa Suomen valtiolle vuonna 1926. Päts jäi itse vielä osaan sitä vuokralaiseksi, itse itselleen hyvin edulliseksi määrittelemää vuokraa vasten. Kauppa ei ollut läpihuutojuttu kummassakaan maassa. Eduskunnassa ei ulkoasiainhallinnon tarpeille ollut laajaa ymmärrystä ja osto hyväksyttiin vasta pitkän prosessin jälkeen. Myös Virossa kaupasta tuli sinänsä Suomeen liittymättömän, Pätsin liiketoimiin kohdistuneen arvostelun kohde.
Lähetystön toiminta lakkasi 1940 kun Viro liitettiin Neuvostoliittoon. Kohtu 4 -rakennus otettiin vuosikymmeniksi sekalaiseen käyttöön. Saksalaismiehityksen aikana SS piti sitä hallussaan, puna-armeijan palattua Tallinnaan se oli monenlaisessa käytössä mm. Teknisen yliopiston opetustiloina ja oppilasasuntolana sekä kansalliskirjaston musiikkiosaston kotina. Kun perestroika ja glasnost nostivat Viron itsenäisyyden palautumisen taas mahdolliseksi avattiin Tallinnaan Leningradin konsulaatin sivupiste, joka oli ennen kaikkea viisumitehdas, jonka surkeat ja vaihtelevat toimitilat ja niiden edessä pitkät viisumihakijoiden jonot eivät olleet hyvää mainosta Suomelle.
Suomen lähetystön uudelleenperustamiseen ryhdyttiin varautumaan jo ennen itsenäisyyden palautumista. Molemmissa maissa oltiin kiinnostuneita entisten lähetystörakennusten käyttöönotosta, mikä Suomen puolella oli vaikeampaa, kun entinen Viron lähetystötalo oli vaiheiden jälkeen siirtynyt Bulgarian käyttöön. Lopulta Viron vastavuoroinen rakennusjärjestely toteutui, kiitos erityisesti ulkoministereiden Lennart Meren ja Trivimi Vellisten panoksen.
Kohtu 4:n vaiheet ovat jo rakennuksenkin osalta mielenkiintoisia, mutta Pekkarisen kirja käsittelee paljon laajemmin lähetystötalossa tapahtuneita toimintoja ja Suomen ja Viron suhteita. Kuvaukset ensimmäisistä Suomen lähettiläistä – Erkki Reijosesta, Rudolf Holstista, Aarne Wuorimaasta ja P.J. Hynnisestä – ovat värikkäitä. Heidän rinnallaan Viron uudemman itsenäisyysajan suomalaiset edustustonpäälliköt vaikuttavat harmaammilta, mutta tämä ehkä korjaantuu, jos aiheesta 50 vuoden päästä tehdään uusi kirja.
Suomen ja Viron suhteissa on ajoittain ollut pientä pintakuohua, joskus myös ongelmallista isoveli-pikkuveli asetelmaa, mutta Pekkarisen kirjasta käy kuitenkin hyvin selville miten vakaalla ja tasapainoisella pohjalla suhteet ovat. Pekkarinen lainaa myös Heikki Rausmaan väitöskirjan lopputulemaa siitä, että ”julkisuuteen jäänyt kuva Suomen viileästä suhtautumisesta Viron itsenäisyyspyrkimyksiin ei pidä paikkaansa”, vaikka ulkoministeriö ajoittain joutui tällaista julkista pidättyvyyttä markkeeraamaankin.
Toukokuu 2015
