Miten Ukraina on syntynyt
Ukrainasta on enemmän mielikuvia ja ennakkoluuloja kuin tietoja ja siksi on erinomainen asia että myös suomeksi on kirjoitettu ja julkaistu kattava ja tiivis Ukrainan historia. Myös Ukrainan konfliktia tarkasteltaessa pätee se, että se joka ei tunne ja tiedä mistä ja miten tähän päivään on tultu, ei myöskään voi ymmärtää nykyisyyttä ja jää helposti historiallisten myyttien vangiksi. Historian käyttö ja väärinkäyttö on oleellinen osa Ukrainan konfliktiin liittyvää informaatiosotaa.
Jo kysymys siitä mikä on Ukraina ja miten se on syntynyt jakaa mielipiteitä, alkaen siitä että sekä Ukraina että Venäjä pitävät 800-luvulla syntynyttä ns. Kiovan Rusia valtiomuodostuksensa alkupisteenä. Yhtä lailla mielipiteitä jakaa ukrainan ja venäjän kielien suhde toisiinsa. Kielten erovaisuus on tässä tapauksessa tosin selvempi kuin tsekin ja slovakian, joita tätä nykyä käännetään toisilleen EU-kokousten rinnakkaisissa kääntäjäkopeissa tai serbian ja kroatian, joiden erottamisella pyritään hävittämään näiden ja muiden etelä-slaavien yhdessä vuosikymmeniä sujuvasti käyttämä serbo-kroatia.
Kiovan Rus käy paitsi Venäjän ja Ukrainan, myös Valkovenäjän alkukodiksi ennen kuin mitään näihin viittavaa kansallisuustunnetta oli olemassa. Nykyisen Ukrainan maantieteellinen alue on eri aikoina ollut vaihtelevasti jakaantunut paitsi Venäjän myös Mongolien Kultaisen ordan, Itävalta-Unkarin, Puola-Liettuan ja Ottomaanien valtakunnan hallinnoimiin alueisiin. Kasakoiden atamaanikunnat olivat myös vaihtelevasti puoli-itsenäisiä useampien isäntien vasallivaltioita. Omana nykyistä Ukrainaa vastaavana itsenäisenä valtiona Ukraina ilmaantui ensimmäisen kerran Saksan suojeluksessa vuonna 1918. 20-luvun alkuun mennessä bolsevikit vakiinnuttivat valtansa hajanaisessa ja useiden liittolaisia vaihtaneiden osapuolten sisällissodan riivaamassa Ukrainassa. Vuonna 1919 perustettu Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta menetti ensin aleuita naapureilleen, mutta laajentui taas nykyisiin rajoihinsa vuodesta 1939 alkaen, kun ensin Puolan ja sitten Romanian ja Tshekkoslovakian hallitsemia alueita liitettiin maahan. Viimeisin liitos ennen itsenäisyyttä oli Krimin siirtäminen Venäjän neuvostotasavallasta Ukrainan neuvostotasavaltaan vuonna 1954, jolla ei silloin ollut juurikaan käytännöllistä merkitystä.
Ukraina koki 30-luvulla kovia Stalinin ajan puhdistuksen ja miljoonien menehtymiseen johtaneen holodomirin eli suuren nälänhädän kourissa ja toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ja puna-armeija kulkivat vuoron perään maata hävittäen sen ylitse mennen tullen. Saksalla oli liittolaisinaan ukrainalaisia nationalisteja, jotka myös vähintään epäsuorasti olivat osallisia Ukrainan runsaan juutalaisvähemmistön tuhoamiseen. Nämä tapahtumat, alkaen siitä onko holodomiria perusteltua kutsua kansanmurhaksi vai ei, ovat yksi osa Ukrainan historiaa koskevista monista kiistoista. Historioitsijoiden valtavirran tavoin Remykään ei kansanmurha-käsitykseen sellaisenaan yhdy, todeten että neuvostojohdon politiikka oli joka tapauksessa tuhoisaa ja vastuutonta, mutta ei kohdistunut nimenomaisesti tai vain ukrainalaisiin.
Remyn tapa kuvata Ukrainan historiaa aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka on luotettavan oloista ja tasapainoista, ehkä vähän tasapaksuakin. Erityisesti nyky-Ukrainaan kuuluvien, aikanaan länsinaapureiden hallitsemien Galitsean, Rutenian ja muiden alueiden kehitys ovat historiaakin harrastaville suomalaislukijoille aivan uutta tietoa ja avartavat, kuten ylipäätään maan varhemman historian tuntemus, mahdollisuuksia paremmin ymmärtää nykyistä Ukrainan konfliktia.
Haasteellisemmaksi osoittautuu viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksen kuvaaminen. On ymmärrettävää, ettei sitä voi käsitellä samalla etäisyydellä, laajakaarisuudella ja varmuudella kuin vuosikymmenten ja vuosisatojen taakse ulottuvia tapahtumia. Yhtä lailla olisi lukijoiden odotusten pettämistä jättää viimeaikaisimmat tapahtumat kokonaan käsittelemättä. Mahdollinen ratkaisu olisi voinut olla erottaa viimeisimpien tapahtuminen kuvaus päätekstistä omaksi liiteosiokseen, jonka käsittelytapa olisi jo kirjoittajankin esille tuomana voinut olla enemmän uutisvirran välittämistä. Kun olen itse viime vuodet aika tarkkaan seurannut Ukrainan tapahtumia joudun toteamaan Remyn kuvauksen jäävän näiltä osin aika puutteelliseksi. Venäjän ”maahantunkeutuminen” esitetään kyllä perusteellisesti ja sinänsä myös varsin luotettavasti, mutta EU:n ja Ukrainan muiden naapureiden vaikutus maan tapahtumiin jää hämäräksi. On käsittämätöntä että Maidanin ampumissurmien jälkeen helmikuussa 2014 tehdyn ja valtataistelun silloisen vaiheen päättäneen sopimuksen kuvauksessa ei lainkaan edes mainita, että sopimusta olivat paikan päällä kätilöimässä myös Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministerit.
Siitä että Ukrainan sisäisen valtapelin ja oligarkkien ja muiden intressiryhmien toiminnan kuvaus jättää monia asioita avoimiksi ja selittämättömiksi olisi kohtuutonta moittia Remyä, siksi vaikea tehtävä se olisi kenelle tahansa,
Kesäkuu 2015
