Yhdysvaltain kunnioitetuin presidentti
Abraham Lincolnia on joskus luonnehdittu suuresta tuntemattomasta nousseeksi vähätellyksi sattumapresidentiksi, joka kuitenkin osoittautui oikeaksi mieheksi oikealla hetkellä. Kun hänet vuonna 1860 nimettiin vasta järjestäytyneen uuden republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi, kilpaili ehdokkuudesta kolme muuta häntä tunnetumpaa ja kokeneempaa miestä, senaattori William Seward New Yorkista, Ohion kuvernööri Salmon Chase ja Missourin oikeusministeri Edward Bates. Lincolnin ura oli siitä ennen huipentunut yhteen kaksivuotiskauteen kongressissa ja suurta valtakunnallistakin huomiota saaneeseen tappiolliseen kamppailuun senaattorin paikasta Illinoisissa kaksi vuotta aikaisemmin.
Lincoln oli tosiasiassa huolellisesti valmistautunut puoluekokoukseen. Hän tiesi ettei hän olisi kotivaltionsa ulkopuolella kuin hyvin harvan puoluekokousedustajan ensimmäinen valinta, mutta kolmen vahvan ehdokkaan rinnalla hän ei ollut juuri kenenkään ykkösvalinta. Mutta jos kukaan heistä ei heti kärkeen kykenisi saamaan enemmistöä, hän nousisi varteenotettavana kompromissina esiin. Juuri näin kävi, eikä se ollut mikään sattuma, vaikka monet niin luulivat, vaan Lincolnin huolellisesti tekemän pohjustustyön tulos.
Lincoln oli virkakautensa alussa yksi Yhdysvaltain aliarvioiduimmista presidenteistä. Tämä käsitys vahvistui, kun hän otti hallitukseensa kaikki kolme kilpailijaansa, Sewardin ulkoministeriksi, Chasen valtiovarainministeriksi ja Batesin oikeusministeriksi. Ainakin kaksi ensin mainittua uskoivat nousevansa presidentin ohi tärkeimmäksi vallankäyttäjäksi, mitä käsitystä Lincolnin vaatimattomuus ja huomaavaisuus heidän kanssaan ruokki. Lincolnin kannalta heidän nimityksensä tarkoituksena oli varjella puolueen yhtenäisyyttä ja eliminoida potentiaaliset kilpailijat. Näin myös tapahtui, vaikka Chase kuvitteli vielä neljä vuotta myöhemmin syrjäyttävänsä istuvan presidentin. Lopulta kilpailijoidenkin oli tunnustettava Lincolnin ylivertaisuus.
Lincolnin presidenttiyden määrittäjäksi tuli kuukausi hänen virkaan astumisensa jälkeen alkanut Yhdysvaltain sisällissota. Siinä ei ollut kyse vain eikä edes ensisijaisesti suhtautumisesta neekeriorjuuteen. Yhdysvaltain liittovaltion perustaminen oli perustunut tasapainotettuun ratkaisuun orjuuden sallivien ja sen kieltävien osavaltioiden kesken, jonka ylläpitäminen oli käynyt haastavaksi liittovaltion laajentuessa. Sodan poliittinen logiikka vei kuitenkin siihen, että Lincoln antoi julistuksen orjuuden lakkauttamisesta koko liittovaltiossa 1863 alusta, mitä Lincoln varovaisena miehenä ei vielä sodan alussa halunnut tehdä. Kaikkiaan 180 000 mustaa sotilasta taisteli pohjoisvaltioiden armeijassa, mikä vastasi kymmenesosaa sen koko vahvuudesta. Se lisäsi painetta orjuuden kieltämiseen myös liittovaltion perustuslain voimalla.
Kuten sisällissodat yleensä aina, oli Yhdysvaltainkin 400 000 ihmisen hengen vaatinut sisällissota verinen ja raaka. Luku on suurempi kuin yhteensä molemmissa maailmansodissa kaatuneiden amerikkalaisten sotilaiden määrä. Siihen nähden on hämmästyttävää minkälaista Doris Kearns Goodwinin kuvaamaa seurapiirielämää Washingtonissa vietettiin koko sodan ajan, vaikka taisteluja käytiin pariinkin otteeseen vain muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista. Presidentin monet näyttäytymiset sotilaiden keskuudessa rintamalla lujittivat hänen suosiotaan ja taistelumoraalia, mutta hänen puolisonsa Maryn elintavat tuskin herättivät samankaltaista ihailua. Myös Lincolnit kokivat sodan aikana menetyksen, kun heidän 11-vuotias William poikansa kuoli 1862 lavantautiin.
Mary Lincoln ei tästä iskusta koskaan täysin toipunut. Sitä seurasi vielä suurempi isku, kun toiselle presidenttikaudelle valtavalla enemmistöllä valittu Lincoln kohta toisen kautensa alkaessa etelävaltojen antautumisen jälkeen kuoli salamurhaajan luoteihin. Lincoln oli silloin sekä uransa että suosionsa huipulla ja kaikkien aikaisempien kilpailijoittensa tunnustama kansakunnan kiistaton johtaja.
Lincoln on ollut jo pitkään kanonisoitu suurmies, eikä Kearnsin työ sitä kuvaa horjuta. Teos on vakuuttavaa ja perusteellista tutkimusta joka paneutuu myös Lincolnin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Sitä tuskin on tarkoitettu kohteensa kiiltokuvaksi mutta aika likelle sitä kuitenkin päädytään. Muun ohella Lincoln oli myös vakuuttava puhuja ja sanankäyttäjä. Yksi tunnetuimmista Lincoln sitaateista on edelleenkin, toivottavsti, pätevä havainto: ”You can fool all the people some of the time, and some of the people all the time, but you cannot fool all the people all the time.” (Kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitain ihmisiä kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa).
Parasta teoksessa on se, ettei ole vain Lincolnin elämäkerta vaan läpikäy myös hänen kolmen edellämainitun kilpailijansa elämänvaiheet ja keskinäiset suhteet ja antaa siten ajan yhteiskunnallisille jännitteille laajan taustan. Kearns Goodwinin kirja kertoo ettei se ole tapahtunut aiheetta.
Kesäkuu 2014
