Aika ja elämä – Yhdysvaltain vuosisata
Kun joskus viidentoista vuoden iässä aloin aktiivisemmin seurata kansainvälisiä uutistapahtumia, oli yksi keskeinen lähteeni kotiimme tilattu amerikkalainen Time-lehti, jonka yleensä luin kannesta kanteen. Imin siitä tietoja ja kielikuvia, mutta en samastunut sen aika oikeistolaiseen maailmankuvaan. Vuonna 1923 ilmestymisensä aloittanut lehti oli kahden silloin 25-vuotiaan nuoren toimittajan Henry R. Lucen ja Briton Haddenin luomus, joka ensimmäisenä maailmassa toteutti sittemmin yleistyneen ”news magazine”-viikkolehden kaavaa.
Time vakiinnutti asemansa nopeasti ja ylsi jo seuraavana vuonna 70 000 kappaleen levikkiin ja voitolliseen tulokseen. Kun Lucen kumppani Hadden vuonna 1929 kuoli, Lucesta tuli käytännössä lehden yksinomistaja. Hän laajensi konsernia perustamalla liike-elämään keskittyvän Fortune lehden vuonna 1930 ja kuvalehti Lifen vuonna 1934. Nämä olivat kaikki oman lajinsa journalismin uranuurtajia ja menestys oli huikea. Timen levikki ylitti miljoonan 40-luvun alussa ja Life ylitti saman rajan jo neljä kuukautta ensinumeron ilmestymisen jälkeen. USAn liityttyä toiseen maailmansotaan Lifen levikki oli jo yli neljä miljoonaa. Enimmillään myös Time ylitti neljän ja Life kahdeksan miljoonan levikin rajan.
Henry R. Luce pyrki pitämään imperiuminsa ohjat tiukasti käsissään aina vuoteen 1964 asti, jolloin hän kolme vuotta ennen kuolemaansa jättäytyi sen aktiivisesta johtamisesta sivuun. Lucen aikana kustannusyhtiön julkaisut heijastivat julkaisija-omistajansa lehtiensä toimitukselliselle johdolle lähettämissä paimenkirjeissä saneltua maailmankuvaa ja poliittisia pyrkimyksiä.
20-luvulla Lucen poliittiset näkemykset eivät vielä olleet kovin kiteytyneitä. Hän äänesti demokraattien presidenttiehdokasta vuonna 1928, mutta jo seuraavissa vaaleissa Franklin Rooseveltille hävinnyttä Herbert Hooveria. Ajan myötä Lucen suhtautuminen Rooseveltiin kehittyi jo liki patologiseksi vihaksi, ja vuoden 1940 vaaleissa Lucen innostunut tuki Wendell Willkielle nosti tämän republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Willkiellä ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia Rooseveltia vastaan.
Luce suhtautui antagonistisesti myös Rooseveltin seuraajaan Harry Trumaniin. Vasta Eisenhowerissa Luce sai mieleisensä presidentin, joka osasi myös imarrella vaikutusvaltaista mediakeisaria kirjelapuillaan ja kutsuillaan valkoiseen taloon, antamatta tälle kuitenkaan todellisia poliittisia vaikutusmahdollisuuksia.
Luce ei koskaan ymmärtänyt republikaanien isolationismiin taipuvaista oikeistoa, ja vaikka hän oli jonkinasteinen kaveri myös Richard Nixonin kanssa hän ihaili John Kennedyä. Hänen lehtensä suhtautuivat aikakauden kriteerein arvioituina asiallisesti ja ymmärtävästi mustan väestön pyrkimyksiin. Lucen luottamusta nauttinut anti-kommunististen noitavainojen tähtitodistaja, ex-kommunisti Whittaker Chambers oli jonkin aikaa Timen ulkomaanosaston johdossa, mutta senaattori McCarthyn kampanjointiin Luce ja konserni suhtautuivat samalla hyvin kriittisesti.
Luce edusti sitä sodanjälkeisen aikakauden liberaaliksi internationalismiksi kutsuttua suuntausta, jolle kylmän sodan aikainen kommunismin vastustaminen oli loogista jatkoa fasistisen totalitarismin vastustamiselle toisessa maailmansodassa. Tunnetuin – ja melkein ainoa tunnettu – Lucen omasta kynästä lähtenyt kirjoitus on vuoden 1941 alussa julkaistu essee ”The American Century”. Siinä hän otti etäisyyttä isolationismiin ja kehotti Yhdysvaltoja ottamaan johtoroolin maailman ”laupiaana samarialaisena ja demokratian levittäjänä”. Se hegemoninen johtorooli, jonka hän näin katsoi Yhdysvalloille kuuluvaksi, oli kriitikkojen mielestä vain yleviin iskulauseisiin naamioitua imperialismia.
Lapsena Kiinassa asuneena lähetyssaarnaajaisän poikana Luce oli vaikutusvaltaisin Tshiang Kai-Shekin Kuomintang hallitusta viimeiseen asti tukeneen amerikkalaisen ns. Kiina-lobbyn edustaja. Sen kanssa oli johdonmukaista, että hän käskytti lehtiään myös tukemaan amerikkalaisten tappioon päättyviä ponnistuksia Vietnamin sodassa.
* * *
Niille joita tällaiset asiat kiinnostavat löytyy kirjasta myös tietoja Lucen naissuhteista ja hänen naistensa miessuhteista. Lucen ensimmäisen vaimon Lila Holzin osalta ei tällaisia tietoja ole, mutta tämä hänen ensimmäinen avioliittonsa oli jo kaatumassa, kun Luce tapasi vuonna 1934 Clare Boothin, jonka kanssa seuraavana vuonna avioitui erottuaan Lilasta.
Clare Booth Lucen ura kirjailijana päättyi jo 30-luvulla ja samoihin aikoihin päättyi myös puolisoiden aviollinen kiintymys. Clare ryhtyi rakentamaan poliittista uraa republikaanien oikeistosiivellä. Hänet valittiin kahdeksi kaudeksi kongressin edustajainhuoneeseen ja myöhemmin Eisenhower nimitti hänet presidenttikautensa aluksi lähettilääksi Roomaan, mikä myös muodollisesti lähensi puolisoita, kun myös Henry oleili pitkiä aikoja Roomassa.
Clare Booth oli ollut aiemmin tekstiilimiljonäärin George Tuttle Brokawin kanssa naimisissa. Henryn ja Calren liiton intensiivisin vaihe päättyi jo parissa vuodessa. Molemmilla oli useita lyhyt- ja pitkäaikaisempia suhteita, Clarella mm. kenraali Charles Willoughbyn ja brittikirjailija Roald Dahlin kanssa. Henryn vakavin suhde oli teatteriohjaaja Jean Dalrymblen kanssa, jonka kanssa olisi halunnut avioituakin, jos katoliseksi kääntynyt Clare olisi eroon suostunut.
Viimeinen (?) nainen Lucen elämässä oli englantilais-kanadalaisen lehtilordin Beaverbrookin pojantytär Jeannie Campbell, jonka kanssa häntä 30 vuotta vanhempi Luce olisi halunnut avioitua. Campbell solmi sittemmin lyhytaikaisen liiton kirjailija Norman Mailerin kanssa. Hänellä väitetään olleen myös suhde John F Kennedyn kanssa.
On kuitenkin todettava, ettei Alan Brinkley arvostettuna historiantutkijana näillä avio- ja ei-aviollisilla suhteilla tai muilla iltapäivälehtiaineksilla sen enempää herkuttele ja hän käsittelee niitä vain sen verran kuin uskottavassa elämäkerrassa on tarpeen ja kohtuullista. Sellainenkin tieto kirjasta löytyy, että Henry ja Clare kokeilivat LSD:tä 60-luvun alussa ennen kuin se kiellettiin. Clare piti kokemusta positiivisena ja avartavana, Henry ”mielenkiintoisena”.
Tammikuu 2014
