Kauhia Oolannin sota
Vuosina 1854–1856 käyty Krimin sota – aiemmin myös Itämaiseksi sodaksi nimetty – tunnetaan Suomessa lähinnä Oolannin kauhiana sotana jolloin ”kolmella sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla”. Laivojen määrä on laulussa vahvasti liioiteltu ja muutoinkin sotatoimet Itämerellä Bomarsundin linnoituksen hävittämisineen jäivät sivuosaan mittelössä, jota käytiin etupäässä Balkanilla ja Krimin niemimaalla. Vähäisempiä sotatoimia käytiin silti myös Vienan meren ja Tyynen meren rannikoilla, jonne brittilaivat ulottivat pommitusretkensä.
Krimin sota oli Napoleonin sotien jälkeen 1800-luvun merkittävin sota, joka vaatii ainakin 750 000 sotilaan hengen ja näiden päälle vielä laskemattoman määrän siviiliuhreja. Sota oli Orlando Figesin luonnehdinnan mukaan teknologisessa mielessä maailman ensimmäinen moderni sota ja samalla myös viimeinen, jossa noudatettiin vielä Napoleonin sodasssa sovellettuja sodankäynnin sääntöjä tulitaukoineen kaatuneiden keräämiseksi taistelukentältä jne.
Venäjän historiaan erikoistuneen Orlando Figesin kirjan alaotsikko kutsuu Krimin sotaa myös viimeiseksi ristiretkeksi. Se tuskin kuitenkaan on viimeinen sota – ajatelkaamme vaikka George W. Bushin sotaa terrorismia vastaan – jossa aseiden kalistelua ja käyttöä pohjustetaan uskonnollisella kiihotuksella. Asetelma sodassa oli kuitenkin aikaisempiin ja myöhempiin uskonsotiin nähden sikäli poikkeuksellinen, että eritoten Englannissa, mutta myös Ranskassa, kiihotuksen kohteena oli Venäjän ortodoksinen kirkko, jota käsiteltiin nykyistä islamofobiaa muistuttavin sanakääntein samalla kun liittolaiseksi kelpuutettiin Ottomaanien valtakunta, jonka islaminuskon suvaitsevaisuutta kiitettiin.
Aikakauden uskonnollisiin kahinoihin kuuluivat myös sekä sotaa edeltäneet ja sen jälkeen jatkuneet pappien johtamat väkivaltaiset nahinoinnit katolisten ja ortodoksisten pyhiinvaeltajien kesken Jerusalemin Pyhän Haudan kirkolla ja itse kirkossa, jossa järjestystä yrittivät ylläpitää ottomaanien muslimijoukot. Uskonnollisiin motiiveihin vetoaminen istui luontevasti Venäjän tsaareille, jotka olivat pitkään käyneet omia valtakuntaa laajentaneita uskonsotia ottomaanien ja muiden muslimien kanssa ja Kaukasiassa käytiin jatkuvia taisteluja muslimikapinallisten kanssa, joista tunnetuin oli 25 vuotta vastarintaa johtanut tshetseeni imaami Shamil. Venäjän kiinnostus suuntautui Balkanille, jossa se pyrki esiintymään ottomaanien vallan alaisuudessa elävien romanialaisten, bulgaarien ja muiden kristittyjen kansojen suojelijana ja vapauttajana.
Reaali- ja voimapolitiikasta oli kyse kaikkien valtakuntien lähtiessä Krimin sotaan, mutta uskonnollisen kiihotuksen merkitystä ei tule väheksyä yleisen tuen hankkimisessa sodalle. Englannissa sotapuoluetta johti populaarilehdistön – oman aikansa Sunien – tuella varovaisen Aberdeenin pääministerin paikalta syrjäyttänyt Palmerston. Palmerstonilla oli pitkällemenevä ohjelma Venäjän suurvalta-aseman lakkauttamiseksi. Siihen kuului Suomen palauttaminen Ruotsille, Itämeren maakuntien luovuttaminen Preussille, Puolan itsenäisyyden palauttaminen, Tonavan ruhtinaskuntien ja Bessarabian antaminen Itävallalle ja Georgian ja Krimin niemimaan siirtäminen ottomaanien alaisuuteen.
Sodan ratkaisutaistelut käytiin Krimillä, jonne maihinnousseiden joukkojen pääosa oli ranskalaisia, jotka venäläisten ohella kärsivät myös suurimmat tappiot. Sevastopolin piiritys päättyi venäläisten vetäytymiseen. Enin osa sotatoimista päättyi myös jo syksyllä 1855 ja Pariisin rauha solmittiin maaliskuussa 1856. Sodan hävinnyt Venäjä säästyi suurimmalta osalta Palmerstonin kaavailemista alueiden menetyksistä, mutta joutui luovuttamaan Moldovian ja Valakian protektoraatit Turkille ja luopumaan Mustanmeren tukikohdistaan.
Vain sotahistoriasta ja taisteluista kiinnostuneita Figes kehottaa kirjansa alussa hyppäämään sodan taustaa ja siihen osallistuneiden diplomaattisia manöövereitä sekä sodan seurauksia selvittävien laajojen osien ylitse. Minä taas pidin näitä osioita ehdottomasti antoisimpina ja mielenkiintoisimpina, mutta myös sodankäyntiä, tai täsmällisemmin sodan organisointia koskevat osat kannattaa lukea. Sodan kauheuksien kuvaukset kääntävät herkimmät vatsat, ja toisin kuin sotakuvauksissa yleensä tässä eivät sankarit ja sankariteot ole pääosassa vaan paremminkin monien sotapäälliköiden ällistyttävä kyvyttömyys ja surkeus, josta tavalliset sotilaat ja siviilit saivat maksaa aina korkeimman hinnan.
Elokuu 2013
