Pentti Haanpään elämä
Paavo Haavikko on todennut, että: ”Vain kaksi kirjailijaa tässä maassa ansaitsee muistopatsaat: Aleksis Kivi ja Pentti Haanpää.” Haanpää on edelleen patsastaan vailla eikä häntä ole muutoinkaan muistettu yhtä arvostavalla intensiteetillä kuin monia muita kirjailijoita. Haanpään tuotanto on laaja, kymmenissä lehdissä julkaistujen artikkeleiden ohella noin 350 novellia sekä kansiin koottuina 11 novellikokoelmaa, kahdeksan romaania ja yksi matkakirja.
Haanpäästä on myös kirjoitettu kohtuullisen paljon, mutta enemmän hänen kirjallista tuotantoaan esitellen ja eritellen kuin elämäkertaa kirjoittaen. Tämä koskee myös nimestään huolimatta Vesa Karosen jo vuonna 1985 julkaistua teosta Haanpään elämä. Varsinaisen elämäkerran tekijänä on esiintynyt vain Eino Kauppinen, jonka vuonna 1966 ilmestynyt Pentti Haanpään elämä 1. Nuori Pentti Haanpää 1905–1930, ei koskaan saanut jatkoa. Matti Salmisen mielestä sekin olisi saanut jäädä julkaisematta.
Matti Salminen suhtautuu kohdehenkilöönsä lähes inhtohimoisen kunnioittavasti ja ihailevasti, mikä ei kuitenkaan tarkoita hänen heikkouksiaan ja ongelmiaan millään tavoin siloittelevaa lähestymistä. Kirja ei käsittele vain Haanpään tuotantoa ja elämää, vaan yhtä paljon sitä miten Haanpäätä on hänen elinaikanaan ja sen jälkeen kohdeltu. Haanpää sai ensimmäisen novellikokoelmansa Maantietä pitkin ja kaksi seuraavaakin kirjaansa julki WSOY:n kustantamina, mutta kun Haanpää vei kustantajalle Kenttä ja kasarmi-kokoelmansa vuonna 1928 niin se oli merkittäviä siloituksia tekstiin vaatineelle WSOY:lle liikaa. Lopulta kustantajaksi löytyi sosialidemokraattinen Kansanvalta.
Porvarillinen Suomi kauhistui – kirjan lyttääjiin kuului myös tuoreeltaan Olavi Paavolainen – ja suurten kustantajien ovet sulkeutuivat Haanpäältä niin, että hänen vuonna 1931 kirjoittamansa Noitaympyrä tuli julki vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1956, ja Haanpään pääasiallisiksi julkaisukanaviksi muodostuivat työväenkalenterit tai Tulenkantajien ja Kirjallisuuslehden kaltaiset vasemmistolehdet. Maineenpalautuksen hän sai kun Otava julkaisi vuonna 1940 hänen kustantajan kirjoituskilpailussa palkintosijalle yltäneen sotakertomuksensa Korpisotaa, minkä Salminen katsoo ansioiltaan ja merkitykseltään ohittavan Linnan Tuntemattoman sotilaan.
Pentti Haanpää ei koskaan nimenomaisesti esiintynyt työläiskirjailijana saatikka puolueihmisenä, mutta Salminen pitää selvänä, että hän aatteellisesti sijoittui lähinnä kansandemokraattien joukkoon, jossa hänen kiilalaiset ystänsä ja ymmärtäjänsä Arvo Turtiainen, Jarno Pennanen ja Raoul Palmgren olivat näkyvästi mukana. Hänen myöhempiin tuttavuuksiinsa ja keskustelukumppaneihinsa kuului myös Terijoen hallituksen ”sisäministeri” Tuure Lehén ja ainoana ulkomaanmatkansa hän teki kultuurivaltuuskunnan mukana Kiinaan vuonna 1953. Matka poiki paitsi matkakirjan myös intiimin suhteen matkaseurueeseen kuuluneen Kiina-seuran kommunistisen toimitsijan Aune Laurikaisen kanssa. Tästä aiemmin vain vihjaillusta suhteesta Salminen kertoo nyt avoimesti heidän puolisoiltaan salattua ja paljastumisen pelossa joskus peiteltyä kirjeenvaihtoa siteeraten.
Haanpää hukkui kala- ja ryyppyreissulla vain paria viikkoa ennen 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Jos oli Haanpäätä hänen eläessään kohdeltu ajoittain kaltoin niin vielä enemmän Salmisen mukaan hänen kuolemansa jälkeen. Pääsyylliseksi Salminen nimeää Eino Kauppisen, joka Otavan kustannusvirkailijana jo Haanpään eläessä valikoivasti käsitteli oman oikeistolaisen maailmankatsomuksensa hengessä mitä Haanpäältä päästettiin julkisuuteen. Heti Haanpään kuoleman jälkeen Kauppinen Haanpään Aili-lesken luvalla vei mukanaan suurimman osan kirjailijan kirjallisesta jäämistöstä. Tätä hän hallinnoi yksinvaltiaasti 70-luvun puoliväliin saakka, jolloin hän Aili Haanpään kuoleman jälkeen Elsa-tyttären vaatimuksesta luovutti sen takaisin perikunnalle. Tosiasiassa Kauppinen ei silloinkaan kaikkea aineistoa luovuttanut. Viimeisin osa aineistosta löytyi vasta tämän vuoden alussa v. 2001 kuolleen Kauppisen jäämistöstä. Myös Alli Haanpään taltioimaa aiemmin piilotettua aineistoa löytyi vielä Elsan kuoleman jälkeen vuonna 1997.
Matti Salminen on kirjaa varten tehnyt suurtyön kootessaan eri lähteistä paljon aikaisemmin sivuutettua tai tuntematonta tietoa Haanpäästä, hänen kirjoituksistaan ja elämästään. Haanpäästä kirjoittaessaan hän ottaa myös suorasanaisesti kantaa Haanpäätä väheksyneiden tai häntä muutoin tavalla tai toisella kaltoin kohdelleiden ihmisten tekoihin ja toimiin. Se sallittakoon kun kyse ei ole objektiivisuuteen pyrkivästä tutkimuksesta – vaikka sellaista hyvin palvelee – ja ottaen huomioon, että kirjailijana Haanpää ei koskaan peitellyt vahvaa kannanottoaan heikompien puolesta.
Elokuu 2013
