Hirtehistä ja vähän kitkerääkin
Juankoskelaisen Kari Arolan neljäkymmentä vuotta jatkunut toimittajan ja toimitsijan ura alkoi Turun yliopiston opiskeluajan jälkeen Savon ja Turun Sanomissa kesätoimittajana ja Joensuussa Ylen alueuutisissa, mistä Arola vuonna 1975 siirtyi kansanvaltaisen työväenliikkeen palvelukseen, aluksi SDP:n puoluetoimistossa sijainneeseen Työväen Sanomalehtien Tietotoimistooon TST:hen. Sieltä hän siirtyi parin vuoden päästä SAK:n Palkkatyöläisen toimitukseen ja oli vuodesta 1980 alkaen sen päätoimittajana. Välillä hän teki syrjähypyn Akavan tiedottajaksi ja Insinöörilehden päätoimittajaksi, kunnes hänet kutsuttiin vuonna 1997 SDP:n pää-äänenkannattajan, silloiselta nimeltään Demarin päätoimittajaksi.
Nuoruus- ja harjoitteluvuosilta sekä ay-ajasta Arolalla on paljon mielenkiintoista, värikästä ja usein vähän hirtehistä kerrottavaa. On ilmeistä, että ilman pitkää pinnaa ja venyvää huumorintajua ei tuollaisissa tehtävissä pärjää. Mutta nekään eivät riittäneet kun Demarin päätoimittaja joutui luovimaan ja sopeutumaan kulloisenkin puoluejohtajan tarpeisiin ja ohjeistukseen, jotka koskivat milloin hallituksen hyvien tekojen kiittämistä, milloin korkeiden tovereiden kuvien määrää ja julkaisutapaa. Ulkopuolisen voi olla vaikea uskoa millaisia naurettavan pikkumaisia ja herkkähipiäisiä piirteitä korkeista tovereista paljastuu.
Kokemuksensa Arola kiteyttää näin: ”SDP:n johdolla on voimakas käskytyssuhde Demariin. Lehden tekijöiltä ja päätoimittajalta se vaatii alhaista mieltä ja aatteenpaloa sekä mustelmien ottamista välillä poikittaisestakin mailasta. Joutuu olemaan astalona, joka avaa tovereiden tai toverittarien tietä menestykseen”.
Lähes kymmenen vuotta Arola kuitenkin höykytystä kesti ja koitti tehdä niin hyvää lehteä kuin jatkuvasti supistuvilla resursseilla ja johdon paimennuksessa oli mahdollista. Lopulta hän 2006 sopi jättävänsä päätoimittajan tehtävät ja jäävänsä vielä vapaana kirjoittajana lehden leipiin. Jälkimmäinen sopimus ei kuitenkaan Arolan mukaan pitänyt ja erimielisyydet päättyivät Arolan sairaslomaan ja eläköitymiseen. Neljäkymmentä vuotta taskussa ollut jäsenkirjakin sai siinä yhteydessä jäädä pois ja Arola valitsi vapaan ekohumanistin roolin kirjoittajana ja myöhemmin Pekka Haaviston presidenttiehdokkuuden tukijana. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aito sosialidemokraattinen väri hänestä olisi haalistunut. Arola on vain liian monen toverin tavoin joutunut välillä sellaiseen puserrukseen, ettei ole kokenut voivansa sitä enää vapaasti julistaa.
Joissain kirjan arvioissa on puututtu siihen, että tosiasiallisena omakustanteena julkaistu kirja olisi kaivannut kokeneen kustannustoimittajan kättä. Näinkin voi sanoa, kuitenkin muistaen, ettei tällaista käsiparia enää tahdo löytyä vanhojen ja vakiintuneidenkaan kustantajien konttoreista.
Maaliskuu 2013
