Kissingerin Kiina
Olen kerran illallisilla tavannut silloin vasta 83-vuotiaan Henry Kissingerin livenä. Hän aloitti after-dinner puheensa illan emännän panegyyrisen esittelypuheenvuoron jälkeen kertomalla, miten joutui jossain tilaisuudessa kaksikkain hemaisevan naisen kanssa. Tämä avasi keskustelun sanomalla, että olette kuulemma lumoava mies. No, lumotkaa minut! Tämä Kissingerin syvällä kurkkuäänellä kerrottua avausta seurasi kieltämättä eräällä tavoin vetovoimainen puhe. Yhtä lailla vetovoimainen on myös Kissingerin Kiina-kirja, joka on sekoitus historiaa, muistelmaa ja geopoliittista analyysia.
Kirjan alkupuoli on analyyttinen tiivistelmä keskustan valtakunnan historiasta. Siinä ei niinkään kerrata tapahtumia vaan paneudutaan siihen, miten kiinalaiset itse näkevät ja kokevat suhteensa muuhun maailmaan ja miksi länsimaiden 1800-luvulla alkaneet yritykset avata (kauppa-) suhteita Kiinaan epäonnistuivat alussa totaalisesti. Kolonialismin ja imperialismin aikakaudella – kumpikin Kissingerille vieraita käsitteitä – lännen sotilaallinen ja teknologinen ylivoima pakotti kuitenkin Kiinan hyväksymään sitä nöyryyttäneet ja alistaneet epätasasuhtaiset sopimukset länsivalloille myönnettyine laajoine ekstraterritoriaalisine erioikeuksineen. Oopiumisota ja boksarikapinan kukistaminen ovat piirtyneet mieliimme nimenomaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen voimanosoituksena, mutta eniten Kiinan suvereniteettia loukkasivat naapurivaltiot Venäjä ja Japani.
Kommunistit pääsivät lopulta manner-Kiinan herroiksi 1949 lopulla ja karkoittivat Tshiangin korruptoituneen kuomingtan-hallituksen rippeet Taiwanille. Kissingerin kuvauksen mukaan myös uusia vallanpitäjiä leimasi politiikan jatkuvuus jonka keskeisenä ajatuksena on Kiinan ahtaalla ajavan piirittämisen välttäminen. Kaikesta päätelleen Kim Il-Sung oli se jonka hyökkäyshalut johtivat Korean sotaan, mutta ei hänkään olisi voinut sitä aloittaa ilman Stalinin ja Kiinan jonkinasteista suostumusta. Kissingerin uusimpaan lähdeaineistoon perustuvan käsityksen mukaan Stalin ja Mao pelasivat mustaa pekkaa toisilleen. Stalin hyväksyi sodan mutta siirsi vastuun Pohjois-Korean auttamisesta Maolle, jolla ei ollut mahdollisuutta kieltää Kimin hyökkäystä, vaikka se ei kiinalaisten toiveita suoraan vastannut.
Pääpaino Kissingerin kirjassa on kertomus siitä, miten Korean sodan vihollisista tuli vain vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin strategisia kumppaneita. Siinä välissä Kiina oli kuitenkin läpikäynyt kaksi tuhoisaa ja kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatinutta sisäistä mullistusta. Vuonna 1958 aloitettu Suuri Harppaus Eteenpäin päättyi nälänhätään ja 1967 aloitettu kulttuurivallankumous kaaokseen, jonka Kiinan kansanarmeija lopulta kutsuttiin lopettamaan.
Kultuurivallankumous oli kuitenkin myös tehnyt selväksi, että Kiina piti Neuvostoliittoa pahimpana uhkaajanaan. Se ei ollut vain paranoiaa, sillä Brezhnevin marsalkat todella valmistautivat ennaltaehkäisevään iskuun Kiinan ydinasekapasiteetin tuhoamiseksi. Tämä vastakkainasettelu antoi Yhdysvaltain jyrkästä anti-kommunismistaan tunnetulle presidentti Nixonille ja hänen ulkopoliittiselle neuvonantajalleen Kissingerille mahdollisuuden koko maailmaa ällistyttäneeseen avaukseen, ensin Kissingerin salaisella Beijingin vierailulla, joka pohjusti Nixonin käänteentekevää valtiovierailua Kiinaan. Tämä edellytti kompromissia Taiwanin suhteen ns. yhden Kiinan mallin mukaisesti, jossa kiireetön manner-Kiina ilmoitti voivansa odottaa sata vuotta, ennen kuin turvautuisi sotilaalliseen ratkaisuun.
Loppu onkin jo sitten myös nykypolven tuntemaa historiaa, jota Kissinger kertaa ja kertoo omaa osuuttaan mitenkään vähättelemättä. Kestääkö Kissingerin rakennelma jää nähtäväksi. Ainakaan hän ei peittele huolestuneisuuttaan siitä, miten monet presidentiksi pyrkivät amerikkalaispoliitikot ja kongressin jäsenet ovat valmiita populistiseen kiinanvastaisuuteen USAn pitkän aikavälin strategisten intressien kustannuksella.
Kiinan ulkoinen avaus liittyi myös Deng Xiaopingin johdolla toteutettuihin maan nopeaan vaurastumiseen tähtääviin talousreformeihin, jotka ovat jättiläismittakaavassa tuottaneet nopeammin näkyvää tulosta kuin maailmassa koskaan on aiemmin nähty. Se kuinka ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää tämä on, on kysymys, jota Kissinger ei esitä.
Geopolitiikka on Kissingerille maailmanlaajuinen pelilauta, jossa se mitä tapahtuu ihmisille, heidän ihmisoikeuksilleen ja demokraattisille vaikutusmahdollisuuksilleen on aina alisteinen isolle pelikuviolle. Siksi myös On China, niin hieno, informatiivinen ja kiehtova kirjallinen suoritus kuin se onkin, jättää myös vastenmielisen jälkimaun. Reaalipoliitikkojen rakastama vakaus ja voimatasapaino eivät ole kestävällä pohjalla, jolleivat ne perustu myös ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja siihen, että vallankäytön on vastattava ihmisten toiveisiin elää vapaassa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.
Maaliskuu 2013
