Nuori neuvostovaltio ja länsi
Aiemmin mainiot elämäkerrat Leninistä, Trotskista ja Stalinista julkaissut Oxfordin yliopiston Venäjän historian professori Robert Service kuuluu Venäjän tuntijoiden ehdottomaan kärkikaartiin. Hänen uusin teoksensa, Spies and Commissars keskittyy Venäjän bolshevikkivallankumousta seuranneisiin vuosiin ja Neuvosto-Venäjän ja länsivaltojen suhteisiin 20-luvun alkuvuosiin saakka. Tämä historia sinänsä on tunnettu ellei suorastaan kaluttu, ja kokonaiskuvaa ei Servicen kirja pyrikään muuttamaan. Neuvosto-Venäjästä ei välittömästi vallankumouksen jälkeen tullut länsivaltojen vihollista niin kauan, kun bolshevikkien vallankäyttö vielä oli tuntematonta – Leninin ensimmäinen kansankomissaarien neuvosto oli yhteishallitus vasemmistoesserrien kanssa – ja niin kauan se jatkoi sotimista keisarillista Saksaa vastaan. Tämä odottava vaihe päättyi jo keväällä 1918 Brest-Litovskin rauhaan ja bolshevikkien yksipuoluevallan rakentamiseen. Ranska, Englanti ja Yhdysvallat kaikki tukivat valkoisia vallankumousta seuranneessa sisällissodassa, mutta sotaväsymys ja länsimaiden työväenluokan radikalisoituminen ei mahdollistanut niin voimakasta interventiota, että se olisi riittänyt bolshevikkien kukistamiseen.
Vähitellen monien värikkäiden vaiheiden kautta Neuvosto-Venäjän ja länsivaltojen suhteet normalisoituvat paljolti molempia osapuolia ohjanneiden kaupallisten intressien vaikutuksesta. Service kertoo tämän historian laajaan ja vankkaan lähdeaineistoon tukeutuen ja kokonaisuuksien ja asiayhteyksien hyvää hallintaa osoittaen. Näitä suuria linjoja mielenkiintoisemmaksi nousevat kuitenkin sne runsaat yksityiskohdat ja henkilökuvat.
Brittikirjoittajaa ja -lukijoita kiinnostavat erityisesti kumouksen pyörteissä Pietarissa ja Venäjällä suhmuroineet britit, kuten seikkailija Sidney Reilly, diplomaatti Bruce Lockhart ja kirjailija Arthur Ransome. Kaikki toimivat tavalla tai toisella brittitiedustelun lukuun. Näistä Reilly ja Lockhart tuomittiin poissaolevina kuolemaan Leninin salamurhan suunnitelemisesta, mutta molemmat pääsivät eri teitä pois Venäjältä. Vuonna 1925 OGPU onnistui kuitenkin houkuttelemaan Reillyn salajuonen avulla Venäjälle, missä hänet vangittiin ja teloitettiin. Kirjailija ja journalisti Arthur Ransome taas suhtautui jonkinlaisella myötätunnolla bolshevikkeihin ja hänellä oli myös rakkaussuhde Trotskin sihteerin kanssa, eikä vieläkään olla varmoja siitä toimiko hän SIS:n, Kremlin vai molempien hyväksi.
Vastaavasti lännessä toimineet avoimet neuvostoedustajat ja salaiset agentit ovat myös keskeisesti kirjassa esillä. Heidän joukossaan on yksi suomalainenkin eli Santeri Nuorteva. Nuorteva valittiiin sosialidemokraattina ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Hän muutti kirjoituksistaan seuranneita valtiopetossyytteitä pakoon Yhdysvaltoihin vuonna 1910, missä hänen myöhemmin desanttina tunnettu tyttärensä Kerttu vuonna 1912 syntyi.
Tammikuussa 1918 kansanvaltuuskunta nimesi Nuortevan punaista vallankumoushallitusta New Yorkissa edustaneen Suomalaisen Tiedonantotoimiston johtajaksi. Yhdysvaltain hallitus ei tietenkään tunnustanut häntä minkäänlaiseksi edustajaksi eikä kansanvaltuuskunta enää huhtikuun 1918 tarvinnut edustajia. Paljon merkittävämpää olikin se, että Nuortevan toimisto toimi alusta alkaen myös Neuvosto-Venäjän epävirallisena ja tunnustamattomana edustustona.
Servicen mukaan Nuorteva onnistui verkostoitumaan hämmästyttävän laajasti bolshevikkikumoukseen myötämielisesti tai ainakin neutraalisti suhtautuneiden diplomaattien ja journalistien joukossa, kuten mm. William Bullittin ja Felix Frankfurterin kanssa. Hän myös välitti ensimmäisiä yrityksiä kauppasuhteiden solmimiseksi ja oli kirjeenvaihdossa mm. Henry Fordin, J-P-Morganin ja Armand Hammerin kanssa, vaikkei näistä vielä mitään liiketoimia seurannutkaan.
Kesällä 1920 Nuorteva karkotettiin Englantiin ja sieltä edelleen Neuvosto-Venäjälle, missä hänestä myöhemmin tuli Karjalan autonomisen neuvostotasavallan presidentti. Nuorteva on vain vähäisessä sivuosassa Servicen kirjassa, jossa kuitenkin kerrotaan hänen toiminnastaan Yhdysvalloissa Neuvosto-Venäjän hyväksi enemmän kuin tähänastinen suomalaistutkimus on tehnyt.
Helmikuu 2013
