Eitingonit
Eitingonien sukujuuret löytyvät nykyisen Valkovenäjän pikkukaupungeista, joissa juutalaisväestön osuus oli erittäin merkittävä aina toista maailmansotaa edeltävään aikaan saakka. Tähän samaan sukuun kuuluva London Review of Booksin toimittaja Mary-Kay Wilmers alkoi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen parikymmentä vuotta sitten kiinnostua juuristaan ja kerätä aineistoa kirjaa varten. Vaikka suvun muitakin henkilöitä ja heidän suhteitaan eritoten Wilmersin omassa perhepiirissä esitellään kirjassa, on se kuitenkin käytännössä kolmen hänen kaukaisemman sukulaisensa – Wilmersin isoisän serkkuja – rinnakkain kulkeva kolmoiselämäkerta.
Kolmikosta aikanaan vähiten tunnettu, mutta jälkimaailman silmissä tunnetuin oli Leonid (tai oikeammin Naum) Eitingon (1899-1981). Leonid liittyi jo alle kaksikymppisenä nuorukaisena bolshevikien riveihin ja toimi vuodesta 1920 alkaen Tshekan ja sen seuraajien palveluksessa agenttina, joka lähetettiin eri puolilla maailmaa – mm. Kiinaan, Turkkiin ja Espanjaan –edistämään vallankumouksen asiaa. Hänen erikoisalanaan olivat ”erityistehtävät”, joihon kuului Stalinin vastustajien fyysinen eliminointi. Tunnetuin Eitingonin uhreista oli Trotski. Hän ei itse ollut Trotskin tappaneen jäähakun käyttäjä, mutta oli se Trotskia Meksikoon seurannut agentti joka taustalla organisoi attentaatin.
Vaikka Trotskin murhasta kiitollinen Stalin lupasi, ettei Leonid Eitingoniin koskettaisi niin kauan kun diktaattori eli, päättyi hänenkin uransa vuonna 1951 vangitsemiseen, kymmenien muiden sionistisesta salaliitosta epäiltyjen juutalaisten kanssa. Stalinin kuole ma vapautti Leonidin vain hetkellisesti, sillä hän oli liiaksi pian Stalinin kuoleman jälkeen syrjäytetyn NKVD-pomo Lavrenti Berian miehiä ja hänet vangittiin uudelleen. Häntä ei kuitenkaan kohdeltu vankilassa erityisen huonosti ja hän eli vielä pitkään vuonna 1964 tapahtuneen vapauttamisensa jälkeen. Kaikesta päätellen hänellä oli vahva halu päästä jatkamaan entisiä töitään, mutta siihen hänelle ei enää annettu mahdollsuutta.
Leonidin serkku Max Eitingon (1881–1943) oli Sigmund Freudin ystävä ja kollega. Hän ei välttämättä kuulu psykoanalyyttisen liikkeen suuriin nimiin, mutta oli sen piirissä silti merkittävä vaikuttaja ja toimi vuosina 1927–1933 kansainvälisen psykoanalyyttisen liiton presidenttinä. Natsien valtaantulon jälkeen hän jätti praktiikkansa Berliinissä ja muutti Palestiinaan. Hän nautti suvun turkiskauppaliikkeen tuomasta varakkuudesta eikä hänen tarvinnut ylirasittaa itseään työllä. Hän ei ollut poliittisesti aktiivinen, mutta hänellä oli kontakteja henkilöihin, joiden epäiltiin olevan osallisia valkovenäläisten emigranttien sieppauksiin ja murhiin, minkä vuoksi häntäkin on epäilty neuvostotiedustelulle palveluja tehneeksi agentiksi.
Motty Eitingon (1885-–1956) oli myös edellisten serkku ja Wilmersin isosetä. Hän hallitsi suvereenisti suvun turkiskauppaliikettä New Yorkissa. Yrityksen keskeinen liikeidea oli idänkauppa, turkisten tuonti Neuvosto-Venäjältä ja niistä valmistettujen tuotteiden myynti länsimaiden varakkaalle porvaristolle. Yrityksellä oli toimipisteitä useissa maissa, mutta sen tärkeimmät markkinat olivat Yhdysvalloissa. Jo 20-luvulla häntä epäiltiin kommunistisympatioista ja yhteispelistä turkistyöntekijöiden kommunistisen ammattiyhdistysjohdon kanssa. Myöhemmin FBI seurasi ja tutki häntä viisi kertaa ja hänet haastettiin kuultavaksi anti-amerikkalaista toimintaa tutkineiden kongressin valiokuntien eteen. Hän vakuutti neuvostosuhteittensa olevan vain viattomia liikesuhteita, eivätkä tutkimukset ja epäilyt koskaan johtaneet mihinkään toimenpiteisiin. Mutta pulakausi heikensi turkiskaupan kannattavuutta ja vaikka Eitingon sinnitteli pitkään kyseenalaisiin osakepuliveivauksiin turvautuen, arvioidaan hänen lopulta menettäneen miljoonaomaisuutensa lähes kokonaan ennen kuolemaansa. Herrasmiehen elintavoistaan ja läheisilleen osoittamasta suuripiirteistä tuesta hän ei kuitenkaan luopunut. Epäiyjä oli, että hän saattoi käyttää tähän muutakin kuin turkisliikkeestä saatua rahaa.
Mary-Kay Wilmersin kirja kertoo välillä turhankin laveasti myös siitä, miten ja mistä hän vuosien ajan kokosi kuvaa kolmesta Mottya osin lukuunottamatta hänelle henkilökohtaisesti täysin tuntemattomasta sukulaisestaan. Suuresta ja vaivalloisesta työstä huolimatta monet asiat kaikkien kolmen Eitingonin osalta jäävät spekulaatioiden varaan, eniten tietysti niiden kysymysten osalta, jotka koskevat heidän suhdettaan neuvostotiedusteluun. Leonid Eitingonista eniten kertovat kirjalliset lähteet ovat hänen NKVD-esimiehensä Pavel Sudoplatovin muistelmat Stalinin erikoistehtävissä ja Eitingonista kymmenen vuotta sitten Venäjällä julkaistu neuvostohenkinen pieni elämäkerta. Molempiin teoksiin ja laajemminkin lähteisiinsä Wilmers suhtautuu kiitettävän epäluuloisesti. Kirja on kiehtova, mutta jättää yhtä paljon avoimia kysymyksiä, kuin mihin vastaa. Toisaalta ilman tätä kirjaa tuskin kukaan olisi edes vastattuja kysymyksiä osannut esittää.
Tammikuu 2013
