SAK tasa-arvon Suomea rakentamassa
SAK:n historiankirjoitus, jota Tapio Bergholm on jatkanut vuodesta 1944 eteenpäin, on nyt hänen sarjassaan ehtinyt kolmanteen osaansa. Kuten historiankirjoituksessa usein käy, ovat nykyaikaa lähestyttäessä käsittelyn tarkkuus ja yksityiskohtaisuus sekä tuotoksen sivumäärä vain kasvaneet. Edelliset osat kattoivat 12 ja 13 vuotta, tämä viimeisin kattaa suurin piirtein samalla sivumäärällä vain kahdeksan vuotta.
Juuri tämä 60-luvun lopun ja 70-luvun alun ajanjakso Suomessa on ollut suomalaisen hyvinvointivaltion kiivainta rakennuskautta. Voi täydellä syyllä katsoa, että se on ollut myös sak:laisen ammattiyhdistysliikkeen kultakausi. Kymmenessä vuodessa SAK:n liittojen yhteenlaskettu jäsenmäärä nousi alle 600 000:sta yli miljoonaan. Tämä oli seurausta sekä kentän eheytymisestä – vaikka rinnakkaisliittojen yhdistämisessä ongelmia ja työtä riitti vuosiksi – ja kokonaisjärjestäytymisasteen noususta. Poliittisesti ay-liike pysyi tiukasti sosialidemokraattien käsissä, joskin liitoissa käytiin vaihtelevassa määrin valtataistelua. Tiukimmat koitokset liittyivät Metallin vuoden 1971 ja 1975 vaaleihin.
SAK:n ryhmien keskinäiset suhteet olivat välillä hyvinkin kireät. Kommunistit olivat Arvo Hautalan ja enemmistösiiven johdolla olleet mukana ensimmäisissä tulopoliittisissa ratkaisuissa, mutta SKP:n sisällä taistolaisten NKP:n tukeen nojannut kova yritys puolueen haltuunottoon vaikutti myös siihen, että enemmistökommunisit SAK:ssa joutuivat varmistamaan asemiaan irtaantumalla sosialidemokraattien vastuulla tehdyistä tuloratkaisuista. Lakoilla vauhditetut irtiotot eivät kuitenkaan tuoneet parempia sopimuksia kommunistienemmistöisten liittojen aloilla. Työtaisteluja, niin virallisia ja villejä lakkoja kuin myös työnantajien käyttämiä työsulkuja, oli näin vuosina runsaasti, mutta kuten Bergholm osoittaa ne eivät suinkaan olleet kuin harvoin poliittisesti motivoituneita ja molemmilla ryhmillä oli liitoissa usein vaikeuksia saada jäsenistöä noudattamaan ohjeita ja sopimuksia. Bergholm ei toisin sanoen löydä ay-liikkeen historiasta tukea käsityksille 70-luvun alusta uusina vallankumousaaven ”vaaran vuosina”.
Kirjan käsittelemään ajanjaksoon mahtuvat melkein kaikki nykyisen hyvinvointivaltion toteuttaneet suuret yhteiskunnalliset uudistukset, kuten peruskoulun toimeenpano, kansanterveysuudistus, eläkepolitiikan historiallinen kompromissi ja pitkä rivi työelämän uudistuksia. Tulopolitiikan aikakaudella työmarkkinajärjestöillä oli vahva rooli näiden toteuttamisessa, erityisesti työelämän osalta. Syntyi välillä sellainen käsitys, että työmarkkinajärjestöt olisivat määränneet lainsäädännön sisällöstä yhtä laajasti kuin EU:n direktiivit tänään niin, ettei eduskunta saanut edes korjata työmarkkinajärjestöjen sopimien lakien kirjoitusvirheitä.
Tätä on myös helppo liioitella. Bergholm osoittaa, että yhdessä keskeisessä työlainsäädäntöasiassa kun eduskunta vuoden 1970 vaalien alla hyväksyi vasemmistopuolueiden tuella STK:n ja SAK:n johdon ankarasti vastustaman työehtosopimusten yleissitovuuden kirjoittamisen lainsäädäntöön. Arvattavasti ay-liike ei kuitenkaan jäänyt tätä tappiota harmittelemaan, vaan on tyytyväinen asiantilaan.
SAK toimi kuitenkin koko ajan johdonmukaisesti palkka- ja tuloerojen kaventamiseksi, mitä keskitetyt tuloratkaisut pennilinjan korotuksineen tukivat. Tuloerojen kaventuminen toteutui voimaikkaimmin vuosina 1966-76, mutta pysähtyi sen jälkeen aina vuoteen 1993, jonka jälkeen ne ovat taas kasvaneet 70-luvun alun tasolle. SAK:n saavutukset työelämän olojen parantamisen suhteen keskittyvät nekin samalle ajanjaksolle. Silloin toteutettua lainsäädäntöä ei juurikaan ole heikennetty, mutta muutoin olosuhteet ovat siten muuttuneet, että Juha Siltala saattoi vuonna 2004 julkaista merkkiteoksensa Työelämän huonontumisen lyhyt historia. On mielenkiintoista nähdä, miten Tapio Bergholm SAK:n historiankirjoituksen tulevissa osissa käsittelee tätä käännettä.
Joulukuu 2012
