Punainen Ken ei säästä sanojaan
Lontoon kuuluisa ex-pormestari, punaisena Keninä tunnettu Ken Livingstone julkaisi viime vuonna paksut muistelmansa, joiden oli määrä siivittää hänen vaalikampanjaansa ja paluutaan Lontoon pormestariksi, jolta paikalta politiikan oikean laidan vähintään yhtä värikäs ja arvaamaton Boris Johnson oli hänet neljä vuotta sitten syrjäyttänyt. Tässä hän ei onistunut. Toukokuun vaaleissa Johnson säilytti paikkansa, olkoon että vielä pienemmällä marginaalilla kuin Hollande voitti Sarkozyn Ranskan presidentinvaaleissa viikkoa myöhemmin.
Tappionsa jälkeen 67-vuotias Livingstone on ilmoittanut luopuvansa politiikasta. Todennäköistä on, että hänen poliittinen uransa on ohi, mutta huomioon ottaen hänen aiemmat vaiheensa ja kykynsä nousta uudelleen haastajaksi ei täkään voi pitää vielä sataprosenttisen varmana. Livingstone on yksi Englannin tunnetuimpia ja värikkäimpiä poliitikkoja ja vaikka hän on ollut uransa alusta alkaen lehdistön ja oman puoluejohtonsa ykkösinhokki on hän myös samalla ollut äänestäjien keskuudessa uskomattoman suosittu.
Livingstone syntyi poliittisesti oikeistolaiseen, joskin vähemmistöihin suvaitsevasti suhtautuvaan työläiskotiin. Koulunkäynti päättyi ennen ylioppilastutkintoa ja hän työskenteli tutkimuslaboratoriossa koe-eläinten hoitajana ennen kuin hänestä 25-vuotiaana tuli pian työväenpuolueeseen liittymisensä jälkeen täyspäivätoiminen paikallispoliitikko Lambethin paikallisvaltuutettuna ja asunto-asiain komitean varapuheenjohtajana. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin suur-Lontoon valtuustoon (Greater London Council, GLC). Hän toimi näyttävästi labourin vasemmistosiivessä ja oli myös yhteistyössä puolueessa toimineiden trotskilaisten kanssa, vaikkei heidän järjestöihinsä koskaan liittynyt. Hän oli puolueen Lontoon vasemmistosiiven näkyvin johtaja ja kun Labourin ryhmä vuoden 1981 paikallisvaalien jälkeen järjestäytyi, hän syrjäytti järjestäytymiskokouksessa GLC:tä siihen asti johtaneen puolueoikeiston edustajan. Hänen viivivuotinen kautensa suur-Lontoon johdossa päättyi vuonna 1986, kun Margaret Thatcherin konservatiivihallituksen läpiajama koko suur-Lontoon valtuuston lakkauttanut lainsäädäntö astui voimaan.
Livingstone siirtyi nyt valtakunnan politiikkaan ja valittiin parlamenttiin. Kovaäänisenä vasemmistolaisena, jonka sukset menivät jo Neil Kinnockin aikana puoluejohdon kanssa täysin ristiin, ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta tulla nimetyksi Tony Blairin hallitukseen Labourin palatessa valtaan. Puoluekokouksessa hänet kuitenkin valittiin useaan otteeseen puoluehallitukseen Blairin mieliharmiksi. Yhdessä asiassa Livingstone kuitenkin tuki Blairia ja se oli vahvan paikallishallinnon palauttaminen Lontooseen, ei enää GLC:n muodossa vaan uuden hallinnon merkeissä, jonka johtajaksi tuli suoralla kansanvaalilla valittu pormestari.
Oli alusta alkaen selvää että Livingstone oli kiinnostunut tehtävästä ja yhtä selvää, että puoluejohto tekisi kaikkensa estääkseen hänen pääsynsä ehdolle. Puolueen esivaalissa Livingstone sai aivan ylivoimaisen enemmistön puolueen rivijäsenten ja ay-liikkeen äänistä, mutta hävisi täpärästi koko vaalin sääntöjen antaessa alueen istuville kansanedustajien äänille täysin suhteettoman painoarvon. Hetken mietittyään ja mielipidetiedustelujen osoittettua, että hän voisi voittaa kansanvaalin sitoutumattomana ehdokkaana, Livingstone päätti asettua ehdolle. Se johti hänen erottamiseensa puolueesta, mutta selvään voittoon pormestarinvaalissa, jossa labourin virallinen ehdokas jäi kauas taakse kolmannelle sijalle. Vuoden 2004 pormestarivaalien lähestyessä puolueen oli uuden nöyryyttävän tappion välttämiseksi pakko ottaa Livingstone takaisin puolueeseen ja viralliseksi ehdokkaakseen. Vaaleissa Livingstone voittikin taas selvästi.
GLCn johtajana ja Lontoon pormestarina Livingstonen valta oli paljon rajoitetumpi kuin esim. amerikkalaisen suurkaupungin johtajan valta, mutta vallankäyttömahdollisuuksiaan Livingstone käytti menestyksellä ja kaupunkilaisten hyväksymisen saaneella tavalla. Se ei ollut vain symboleiden politiikkaa, vaikka Livingstonen näkyvyys niin etnisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien kuin lesbojen ja homojen oikeuksien puolustajana ja hänen monet kaupunginjohtajan toimivallan ulkopuolelle menevät yleis- ja ulkopoliittiset puheenvuoronsa aiheuttivat aina eniten otsikoita. Ne olivat valtaosaltaan kielteisiä, mutta se ei Livingstonen suosiota heiluttanut. Tärkeämpää oli, että hänen toimintansa sellaisissa substanssikysymyksissä, joilla oli merkitystä kaupunkilaisten arkeen, oli tuloksellista. Tämä koski ennen kaikkea asunto- ja liikennepolitiikkaa maanalaisen verkoston modernisoimisineen, joukkoliikenteen tariffialennuksineen ja ruuhkamaksun käyttöönottoineen.
Livingstonen muistelmateos on tietenkin puolustuspuheenvuoro ja vaalikirja. Tämän huomioon ottaenkin se on kuitenkin mielenkiintoista ja viihteellistäkin luettavaa, sillä suorapuheisuudestaan yhtä hyvin kilpailijoittensa kuin puoluetovereittensa suuntaan hän ei ole luopunut. Siten kunniansa saavat kuulla niin Neil Kinnock, Tony Blair kuin Boris Johnson; harvinaisempaa ymmärrystä ja jopa kiitosta saavat taas Thatcheriä konservatiivijohtajana seurannut John Major ja tiettyyn rajaan saakka myös Gordon Brown, joka lopetti Blairin pitkän valtakauden labourin johdossa.
Kaikkein vaikuttavinta kirjassa on kuitenkin se mitä Livingstone kirjoittaa kohtelustaan brittimediassa yleensä ja aivan erityisesti iltalehti Evening Standardissa, jonka rinnalla suomalainen iltalehdistö edustaa suorastaan laatujournalismia. On ymmärrettävää, että Livingstonen poliittisista teoista ja mielipiteistä ollaan rajustikin eri mieltä. Kuitenkaan sillä tavalla, jolla Livingstonen jokaista tekoa ja puhetta tai hänen yksityiselämäänsä viikosta toiseen on jatkuvasti ja useimmiten perättömästi tai suorastaan valheellisesti riepoteltu ei ole mitään tekemistä legitiimin ja rehellisen poliittisen kritiikin kanssa. On sitäkin kunnioitettavampaa, että Livingstone on jaksanut ja viitsinyt uhrata koko elämänsä politiikalle; minä en samaan brittiläisessä mediailmastossa olisi kyennyt enkä suostunut. Murdoch-lehtien salakuuntelusta ja muusta rikollisesta toiminnasta syntyneet skandaalit voivat vähän siistiä brittimedian tapoja, mutta kuinka pysyvästi jää nähtäväksi. Toisaalta on todettava, että Livingstonen – samoin kuin hänen pormestariseuraajansa Johnsonin – yhtä lailla pohjoismaiselle politiikalle vieras julkisuushakuisuus tv:n juustomainoksissa esiintymisistä alkaen on voinut edesauttaa nahan parkkiintumista.
Toukokuu 2012
