Lapin kunkku ja Kekkosen värikäs takapiru
Timo Tuikka väitteli kolme vuotta sitten Jyväskylässä Kekkosen konsteista. Siinä työssä hän oli ensimmäisenä laajasti hyödyntänyt Kaarlo Hillilän Oulun maakunta-arkistossa ja UKK:n arkistosäätiön Orimattilassa säilytettävää jäämistöä, ja nyt on vuorossa ensimmäinen Hillilästä tehty oma elämäkerta. Hillilä on kaikin puolin sekä yhteiskunnallisena vaikuttajana että värikkäänä persoonana tällaisen kirjan arvoinen eikä kirjalle annettu hyperbolinen nimi ”uskomaton elämä” ole sekään kohtuuton ylilyönti. Silti on selvää, että mielenkiintoa kirjaa kohtaan – ja sen myyntiä – lisää vielä enemmän kirjan nimen alkuosan paikkansa pitävä luonnehdinta Hillilästä Kekkosen takapiruna.
Oulussa vuonna 1902 syntynyt Hillilä ehti jo koulupoikana samoihin seikkailuihin kuin häntä kaksi vuotta vanhempi Urho Kekkonenkin, eli 15 vuotiaana innokkaana vapaaehtoisena valkoisten joukkoihin kansalaissodassa. Toisin kuin Kekkonen hän myös jatkoi näin alkanutta lapsisotilaan uraansa Viron vapaussodan suomalaisissa vapaaehtoisjoukoissa ja vielä Aunuksen heimosotaretkellä vuonna 1919.
Hillillä saapui Helsinkiin vuonna 1921 lukemaan yliopistossa lakia. Yliopisto, pohjalainen osakunta ja helmikuussa 1922 perustettu Akateeminen Karjala-Seura olivat ne foorumit, joilla hänen ja Kekkosen ystävyyssuhde solmittiin. Suhde syveni, kun molemmat rahoittivat opintojaan Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa, jossa kaksikko muodosti sisäisen opposition laitoksen johdossa ollutta Esko Riekkiä vastaan. Ensimmmäisen erän kaksikko hävisi, mutta sai revanssin, kun Riekki vuonna 1938 joutui eroamaan Kekkosen ollessa sisäministeri ja Hillilän aloittaessa työnsä Kekkosen ehdokkaana virkaan nimitettynä Lapin läänin ensimmäisenä maaherrana.
Tätä ennen Kekkonen ja Hillilä olivat tehneet pesäeron AKS:n kanssa, ryhtyneet maalaisliittolaisiksi ja osallistuneet lapualaisuutta vastaan toimineeseen porvarilliseen lallisuusliikkeeseen. Lapulalaisuuden ja IKL:n vastustamisesta tuli Kekkosen 30-luvun tavaramerkki ja tässä häntä tuki myös Hillilä, joka huolimatta vuonna 1929 alkaneesta työstään Rovaniemen kauppalanjohtajana piti tiivistä yhteyttä Kekkoseen ja oli tämän juristeista koostuneessa työryhmässä valmistelemassa Kekkosen ministerinä ajamaa IKL:n lakkauttamista.
Talvisodan rauhaa Kekkonen ja hänen lähipiiriinsä Hillilä mukaan lukien tunnetusti vastustivat eivätkä revanssiajatukset olleet heille vieraita. Kun Saksa sitten syksyllä 1940 lähti valmistelemaan Operaatio Barbarossaa ja otti Suomen suojelukseensa tuli Lapin maaherrasta myös tärkeä ulkopoliittinen toimija, kun enimmillään yli 200 000 saksalaissotilasta asettui taloksi hänen lääniinsä idän sotaretkeä valmistelemaan. Sodanaikaisena maaherrana Hillilä kävi eräänlaista kahden rintaman sotaa asemastaan läänin kunkkuna sekä saksalaisia että suomalaisia sotilasviranomaisia vastaan. Sodan lopulla aukeni kolmaskin rintama Suomen hallitusta vastaan kun Hillilä ja Kekkonen liittyivät rauhanoppositioon.
Hillillä oli Kekkosen tukemana vuonna 1944 jopa yksi rauhanopposition ehdokkaista pääministeriksi, mutta joutui tyytymään sisäministerin salkkuun Hackzellin, Castrenin ja Paasikiven ensimmäisessä sodanjälkeisessä hallituksessa. Kun sisäministerin salkku Paasikiven seuraavassa hallituksessa siirtyi kommunistien Yrjö Leinolle jatkoi Hillilä vielä kansanhuoltoministerinä, mutta palasi vuonna 1946 vielä vuodeksi Lapin maaherraksi ennen nimitystään johtajaksi kansaneläkelaitokseen. Tästä virasta hänet erotettiin lokakuussa 1954 kun presidentti Paasikivi irtisanoi koko Tuikan ”ryyppyremmiksi” luonnehtiman Kelan johdon.
Reilua vuotta myöhemmin presidentiksi valittu Kekkonen palautti ystävänsä ja tukimiehensä Hillilän vuonna 1958 Kelan johtoon, mutta kolme vuotta myöhemmin Hillilä joutui taas eroamaan, nyt Kelan asuntorakentamiseen liittyneiden väärinkäytösten vuoksi, mikä vahvistui lopullisesti vuonna 1964 KKO:n tuomion saatua lainvoiman. Hillilän jo 20-luvulla omaksuma ”dieetti” oli vaatinut veronsa ja hän kuoli seuraavana vuonna vähän ennen kun olisi täyttänyt 63 vuotta.
Urho Kekkosen nuoruusvuodet ja läheinen suhde Hillilän kanssa tulevat Tuikan kirjassa yksityiskohtaisemmin valaistuksi kuin aikaisemmassa tutkimuksessa. Juhani Suomikin aloitti Kekkosen monumentaalisen elämäkertasarjansa vuodesta 1936 ja lähinnä vain Ari Uino on systemaattisemmin kirjoittanut nuoren Kekkosen elämänvaiheista.
Oma lukunsa on Tuikan omaperäinen kirjoitustyyli, jossa vauhdikkuutta ja shokkiefektiä tavoitteleva tahallinen ja tahaton komiikka sekoittuu parhaimmillaan joskus jopa oivaltavien (tosin silloinkin paremmin muunlaiseen tekstiin sopivien), mutta useimmiten vain kiusallisesti muutoin painavan tarinan seuraamista häiritsevien uudissanojen ja vertauksien viljelyssä. Siten Tuikalle ei riitä, että Kekkonen kaivelee verta nenästään, vaan hän kaivelee siitä suorastaan verisuonia, lääkäriliitto ei vedä hernettä vaan suorastaan stetoskoopit nenäänsä ja jäitä ei panna hattuun vaan housuihin. Ja kun tekijä kohtaa Hillilän erityisen kierteisen ilmaisun, joutuu hän toteamaan miten ”joskus tulkitsevan tutkijan ei auta muuta kuin vetää kunnioituksesta housut kinttuun”.
Alatyyliäkään ei Tuikka kaihda kertoessaan miten ”kommunisteja vituttaa niin maar perkeleesti, kun he valvontakomission määräyksestä eivät saa päästää Mannerheim-kaunaansa valloilleen ja saattaa kevään 1918 mahtilahtaria oikeuden eteen ilkuttavaksi”. Miinuksen kirja saa myös henkilöhakemiston puuttumisesta. Tästä huolimatta Tuikan teos on suositeltavaa luettavaa ja huolellisesti dokumentoitu uutta tietoa tuova tutkimus, ja voi toki olla että moni ihastuu kustantajan saatekirjeessä ”vetäväksi” luonnehdittuun tekstin tyyliin.
Lokakuu 2011
