Tarkkaa ja sisäsiistiä keskuspankkihistoriaa
Kaikista Suomen viranomaisista suojelupoliisiakin salailevampi on ollut Suomen Pankki. Kun 25 vuotta sitten kirjoitin elämäkertaa sodanjälkeisestä pankin pääjohtajasta Sakari Tuomiojasta sain kyllä valikoidusti käyttää häneen liittyviä pankin asiakirjoja, mutta lähtökohtana oli se, että kaikki pankin pöytäkirjat ja asiakirjat olivat pankkisalaisuuden perusteella salassa pidettäviä vuodesta 1812 alkaen. En ymmärtänyt miten tämä olisi voinut olla silloisenkaan julkisuuslainsäädännön perusteella mahdollista, mutta en silloin lähtenyt käräjöimään asiasta koska sain kuitenkin käyttööni työni kannalta tärkeitä dokumentteja, voimatta kuitenkaan tarkistaa paljonko mielenkiintoista ja tärkeätä aineistoa pankin holvien kätköihin oli jätetty piiloon.
Antti Kuusterällä ja Juha Tarkalla ei pankin historian toisen maailmansodan aikaan ulottuvan ensimmäisen osan kirjoittamisessa ole ilmeisesti ollut mitään rajoituksia lähdeaineiston osalta, ja mitä olen käsikirjoituksena nähnyt toisesta osasta viittaa samaan. Toivottavasti kaikilla tutkijoilla on jatkossa samanlainen pääsy pankin arkistoihin. Kuusterän ja Tarkan työ on oikeastaan eneimmäinen kelvollinen tutkimus Suomen Pankista, aiemmat julkaisut ovat jo lähderajoitteiden vuoksi olleet enempi historiikkien luonteisia.
Perusteellisen ja tarkan teoksen ansioihin kuuluu sekin, että siinä Suomen ja Suomen rahalaitoksen asema ja kehitys asetetaan koko ajan kansainväliseen kehykseensä. Suomen Pankki mainostaa itseään mielellään maailman neljänneksi vanhimpana keskuspankkina, mutta kyseenalaista voidaanmo vaatimattomana Waihetus-, Laina ja Depositioni-Contorina Turussa aloittanutta laitosta pitää vielä minään keskuspankkina. Valtiollisia setelipankkien joukossa oli 1800-luvun alussa myös tätä vanhempiakin laitoksia. Ne tosin lopettivat myöhemmin toimintansa kun taas Suomen Pankista – nimi otettiin vuonna 1840 käyttöön – kehittyi vähitellen normaaleja keskuspankin tehtäviä hoitava laitos kun Suomen pankkilaitos 1800-luvun jälkipuoliskolla laajeni.
Suomen Pankin asema eduskunnan alaisena laitoksena pohjautuu Ruotsin vallan aikaan, vaikka Suomessa tämä asema vahvistettiin vasta 1867. Silloin Suomi oli jo viisi vuotta aiemmin saanut oman rahayksikkönsä kun markka otettiin käyttöön. Tämän uudistuksen ja Suomen markan isänä on totuttu pitämään J.V. Snellmania, mutta Kuusterä ja Tarkka osoittavat että ansio paremminkin kuuluu Snellmania senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä edeltäneelle Fabian Langenskiödille. Oman rahayksikön saaminen, siirtyminen hopeakantaan vuonna 1865 ja kultakantaan 1878 eivät olleet yksin raha- ja talouspolitiikan vaan vähintään yhtä suuressa määrin suomalaisen taitavan diplomatian saavutuksia suhteessa keisarin Venäjään. Lukiessa tulee mieleen moniakin analogioita Suomen 1800-luvun aseman ja nykyisen euroajan välillä.
Monista ansioistaan huolimatta Kuusterän ja Tarkan työtä jää kuitenkin leimaamaan pankin virallisen historiankirjoituksen maku. Joitain pankin toimihenkilöitä sivunneet vuosikymmeniäkin vanhat skandaalit sivuutetaan varsin hienotunteisesti ja hellävaroen, pankin ja nousevan suomalaisen yksityiskapitalismin suhdetta ei erityisemmin avata ja pankin tekemät ratkaisut ja valinnat myös ja nimenomaan 30-luvun lamapolitiikkaa myöten kuvataan ja selitetään parhain päin. Tämä tietenkin on sopusoinnussa suomalaisen poliittisen historiankirjoituksen valtavirran kanssa, jolla on myös tiettyä taipumusta samankaltaiseen panglossistiseen otteeseen, jossa toteutuneet valinnat nähdeen lopulta sittenkin ainakin muihin vaihtoehtoihin nähden optimaalisina ellei suorastaan ainoina mahdollisina valintoina.
Jatko tulee siten olemaan tässä suhteessa vieläkin haastavampi tehtävä kirjoittajille kun siirrytään lähemmäksi nykypäivää ja edelleen elävien ja vieläkin vaikuttavien päättäjien aikaan.
Heinäkuu 2011
