Maa voi huonosti
Diagnoosi ja reseptejä tautiin
Ranskassa uusliberalistista talousoppia on kutsuttu nimellä penseé unique ja Englannissa oli tapana puhua TINA-doktriinista – There is No Alternative – eli vaihtoehtoisen talouspolitiikan mahdollisuudet kieltävästä valtavirta-ajattelusta. Suomessa se ei avoimena ideologiana saanut jalansijaa jo siksikään, että ainoana puolueena sitä nimenomaisesti ajaneiden nuorsuomalaisten kohtalo vaaleissa ei rohkaissut seuraamaan perässä. Tosiasiassa olemme silti olleet mukana valtavirran myötäilyssä, samankaltaisin seurauksin kuin muuallakin.
PT:n tutkija Heikki Taimio ui sitkeästi vastavirtaan ja on nyt toimittanut TSL:n sarjassa jo kolmannen toteutuneelle politiikalle vaihtoehtoa hahmottavan artikkelikokoelman pohjoismaisen hyvinvointivaltion pelastamiseksi ja uudistamiseksi.
Kirjoittajaryhmä jakaa Taimion avausartikkelissa esitellyn, englantilaisten Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin viime vuonna julkaistussa kirjassaan esittämän ja laajaan tutkimus- ja vertailuaineistoon perustuvan johtopäätöksen, että terveys- ja sosiaaliongelmat ovat sitä kärjistyneempiä mitä epätasaisempi on tulonjako. Kirjan artikkeleissa kerrotaan miten ja miksi tehtyjen vero- ja sosiaalipoliittisten ratkaisujen seurauksena tuloerot ovat Suomessa jälleen palaamassa samalle tasolle kuin millä ne olivat 50 vuotta sitten. Kaikista äveriäimpien tulonsaajien tulot ovat kasvaneet eniten, samalla kun heidän verotuksensa on myös eniten keventynyt. Haitarin alapäässä köyhyysrajan alle jäävien määrä on vastaavasti kasvanut. Kasvavan köyhyyden seurauksia arvioidaan erityisesti Heikki Hiilamon ja Jouko Karjalaisen artikkeleissa.
Se voidaanko tälle tehdä jotain, on oikeammin muotoiltava kysymykseksi, mitä sille haluamme tehdä. Yksi avainkysymys on silloin se, halutaanko pitää kiinni pohjoismaissa toteutetusta ns. universaalimallin hyvinvointivaltiosta, jossa sosiaaliturva kattaa koko väestön ja julkiset terveys-, sosiaali- ja sivistyspalvelut ovat koko väestölle samanlaisin periaattein suunnattuja. Kun esimerkiksi lapsilisiä maksetaan ilman tarveharkintaa kaikille, nostaa se veroastetta, mutta samalla tasaa paitsi lapsiperheiden ja muiden tuloeroja niin tulonjakoa yleensäkin.
Niin kauan kun kaikki kokevat hyötyvänsä tarjolla olevasta sosiaaliturvasta ja ovat palvelujen laatuun tyytyväisiä, pysyy hyvinvointivaltion kannatus ja valmius veronmaksajina osallistua sen rahoittamiseen korkealla. Suomessa näin on edelleenkin, mikä johtaa Heikki Paloheimon artikkelissaan kysymään miksi ihmiset kuitenkin äänestävät puolueita, jotka ajavat sitä alas. Hyvinvointivaltion kannatuksen varmistaminen kuitenkin edellyttää, ettei esimerkiksi julkisen terveydenhuollon rinnalla enää jatkettaisi sitä heikentävää ns. yksityissektorin suosimista verovaroin.
Pohjoismaiseen malliin on myös kuulunut kohtuullisen perusturvan ja ansiosidonnaisten sosiaalietuuksien yhdistelmä. Siihen ei kirjassa suoraan puututa eikä kerrota, miten esimerkiksi alimpien työttömyys- ja sairauspäivärahojen palauttaminen säälliselle tasolle tulisi tehdä.
Mitä tehtävä -osiossa tarkastellaan erityisesti työllisyyspolitiikkaa, veroja ja talouden kestävyyttä. Suomessa ei ole aikoihin tehty ainuttakaan veroratkaisua, jota ei olisi perusteltu työllisyydellä. Näyttöä ei kuitenkaan ole siitä, että suurituloisia suosiva ja kulutusveroja kasvattanut verolinja, jolle edelleen suunnitellaan jatkoa, olisi sitä edistänyt. Ratkaisujen yhtenä motiivina on päinvastoin ollut ideologinen pyrkimys ajaa julkinen talous alas yksityisen sektorin hyväksi. Eero Lehto osoittaa kuitenkin tämän perusteeksi esitetyt laskelmat talouden kestävyysvajeesta kestämättömiksi.
Hyvinvointivaltion suunta on hyödyllistä lukemista niille jotka haluavat kääntää hyvinvointivaltion laskun uudeksi nousuksi. Sen rinnakkaislukemistona voin suositella viime elokuussa kuolleen Tony Judtin vahvan sosiaalidemokraattisen – kahdella a:lla mm. siksi, että Judtin eniten siteeraama ajattelija on sosiaaliliberaali J.M. Keynes – hyvinvointivaltion puolustusta Ill Fares the Land, joka toivottavasti pian saadaan myös suomennoksena luettavaksi.
Marraskuu 2010
Arvio on julkaistu Helsingin Sanomissa 24.11.
