Suomalaisten kouluttamat jatkosodan vakoojat
Kaikki valtiot harjoittavat jonkinlaista systemaattista tiedustelua, sekä rauhan että erityisesti sodan aikana. Useimmissa maissa se pyritään pitämään aina mahdollisimman salaisena, eikä siitä jälkikäteenkään haluta erityisemmin kertoa. Näin on myös Suomessa. Meillä on kuitenkin sisäasiainministeriön alaisuudessa eri aikoina eri nimisenä toimineen maan sisäisestä turvallisuudesta vastanneen poliittisen poliisin toiminta kohtuullisen hyvin tutkimuksellisestikin kartoitettua, ja esimerkiksi kaikki Supon edeltäjien arkistoaineisto ajalta ennen 50-lukua on nyttemmin julkisesti saatavilla Kansallisarkistossa. Sitäkin suurempi hämärä peittää edelleen armeijan tiedustelun ja valvonta-osaston toimintaa, joita koskevia sodanaikaisia asiakirjoja on laajasti myös hävitetty, tai ainakin toimitettu Suomen julkisen vallankäytön ulottumattomiin, kuten tapahtui Stella Polaris-operaatiossa, jossa mm. päämajan radiotiedustelun aineisto vietiin Ruotsiin ja sitä kautta ties minne.
Tästä syystä on tervehdittävä kiitoksin Mikko Porvalin kirjaa Vakoilukoulu, joka kertoo suomalaisten jatkosodan aikana vihollismaa Neuvostoliittoa vastaan organisoimasta vakoilutiedustelusta. Se kertoo yksityiskohtaisesti sotavankileireiltä koottujen venäläisten vapaaehtoisten kouluttamisesta ja lähettämisestä rajan yli, useimmiten lentokuljetettuina desantteina suorittamaan sotilaallisia tarkoitusperiä palvelevia tehtäviä rintaman takana.
Yleensä vakoilua käsittelevät kirjat, myös tutkimuksina julkaistut, on lähestulkoon kaikissa maissa kirjoitettu sensaatiohakuisina ja usein myös seikkailukirjoja jäljittelevinä kertomuksina vahvasti karrikoituine roistoineen ja sankareineen. Niitä leimaa myös vahva ideologinen ote, aivan erityisesti silloin kun kohteena on Neuvostoliiton harjoittama tai sitä vastaan suunnattu vakoilu. Tähän nähden Mikko Porvalin tasapainoinen ja huolellisesti tehty Vakoojakoulu on hyvin poikkeuksellinen ja kiitoksen ansaitseva suoritus, ottaen myös huomioon, että se perustuu varsin hajanaiseen ja aukolliseen lähdeaineistoon. Porvalilta riittää jopa malttia tarkastella vakoilun asemaa kansainvälisten sopimusten ja oikeuden valossa, ja osoittaa, että tässä tietoisesti rikottiin silloisiakin sodankäyntiä koskevia säädöksiä – olkoonkin, että kyse oli käytännöistä, joihin kaikki sotaa käyvät maat poikkeuksetta turvautuivat.
Sodan jälkeen valvontakomissio halusi luonnollisesti saada tietoonsa, ketkä neuvostokansalaiset olivat ryhtyneet avoimeen yhteistyöhön vihollisen kanssa, mutta suomalaisten onnistui salata suurin osa vakoojakoulutuksen saaneiden venäläisten nimistä. Se tuskin lopulta suojasi montaakaan, sillä rintaman taakse desantteina tai muutoin lähetettyjen vakoilijoiden kiinnijäämisen ja sitä seuranneen teloitustuomion todennäköisyys oli yhdeksänkymmenen prosentin luokkaa. Ihan varmaa ei ole saatiinko toiminnan kautta oikeastaan lainkaan sellaista tietoa, jolla olisi ollut todellista sotilaallista merkitystä. Tämä pätee myös Neuvostoliiton Suomeen lähettämien, usein suomalaissyntyisten desanttivakoojien suhteen. Heistä on Suomessa julkaistu enemmänkin tutkimuksia ja kaunokirjallisiakin kertomuksia, jollaisiin erityisesti Kerttu Nuortevan tapaus on houkutellut.
Mikko Porvali on ammatiltaan poliisi, mutta tässä tapauksessa rikostutkijan ote on lähes yhtä varma kuin historiantutkijankin. Oma mielenkiintonsa on silläkin, että häntä on työhön inspiroinut hänen isoisänsä Antti Porvalin osuus vakoojakoulun organisoijana ja opettajana. Se ei ole jättänyt työhön havaittavaa subjektiivisuutta, mutta lienee monin tavoin auttanut sen eri lähteistä tapahtuneen palapelin kokoamista, jonka tuloksena kirja on syntynyt.
Toukokuu 2010
