Kolmannen polven dissidentti
Teatteriohjaaja Jotaarkka Pennanen on ehkä ainutlaatuinen hahmo Suomessa ellei maailmallakin siinä, että häntä voi luonnehtia kolmannen polven dissidenttikommunistiksi. Hänen isoisänsä oli näyttelijä Aarne Orjatsalo, työväenliikkeeseen samastunut näyttelijä, joka otti tämän sukunimen sen jälkeen, kun hänen isänsä muutti alkuperäisen Riddelin -nimen Ritarsaloksi. Punaisiin liittynyt Orjatsalo joutui valkoisten kuolemantuomion uhkaamana pakenemaan sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle. Siellä hän siirtyi Kuolan niemimaalle ja liittyi englantilaisten perustamaan suomalaisista punakaartilaisista koottuun Muurmannin legionaan. Vastaperustettu SKP antoi tästä kuolemantuomion tunnetuimmalle legioonalaiselle Oskari Tokoille ja myös Orjatsaloa uhattiin tällä. Kun legioona hajotettiin hän ei muiden mukana heti palannut Suomeen, elätti itsensä sekalaisissa ammateissa ja sitten näyttelijänä Englannissa ja USAssa, tuli Suomeen 1929 mutta palasi jo muutaman vuoden kuluttua USAhan, jossa eli tilapäistöillä ja kuoli 1941.
Orjatsalon puoliso oli näyttelijä Ain’Elisabeth Pennanen ja heille syntyi poika Jarno vuonna 1906. Jarno Pennanen oli ensin Aamulehden ja Uuden Suomen toimittaja, mutta liittyi sitten 1934 maanalaiseen SKP:hen ja toimitti kommunistien tukemaa Kirjallisuuslehteä. Talvisodan aikana hän valitsi Suomen ja kirjoitti Suomen Sosialidemokraattiin, mutta toimi sitten jatkosodan aikana rauhanoppositiossa, vangittiin ja liittyi sodan jälkeen SKDL/SKPhen ja oli v. 1957 Kansan Uutisten ensimmäinen päätoimittaja, kunnes siirtyi perheineen Moskovaan kirjeenvaihtajaksi.
Kyse oli tosiasiassa eräänlaisesta karkotuksesta, sillä Pennanen kuului kuitenkin samaan Mauri Ryömän ja Elvi Sinervon lähipiiriin, jossa oli vähitellen Stalinin kuoleman jälkeen alkanut itää neuvostokommunismin johtoroolin ja saavutusten epäily. Jotaarkka Pennasen mukaan isän epäilyt olisivat alkaneet jo sodan jälkeen, kun hän Vapaan Sanan kirjeenvaihtajana seurasi Nürnbergin oikeudenkäyntiä ja sai silloin jo toisenlaista tietoa neuvostotodellisuudesta.
Kolme vuotta Pennanen ja hänen kirjailijavaimonsa Anja Vammelvuo kuitenkin viettivät Moskovassa, jossa Jotaarkka viihtyi erinomaisesti neuvostoliittolaisessa eliittikoulussaan. Suomeen palattuaan Jarno Pennanen perusti itseään riippumattomana, sosialistisena ja humanistisena aikakauslehtenä mainostaneen Tilanne -lehden, joka kokosi avustajakuntaansa läntisestä New Leftistä vaikutteita välittäneitä nuoria ja vanhempia kiilalaisia dissidenttikommunisteja. Aikanaan huhuttiin lehden saaneen välikäsien kautta CIA:lta rahoitusta, mutta siitä ei Jotaarkka Pennanen enempää tiedä, tai ainakaan kirjassaan kerro, mutta kirjoittaa että alussa Kekkonenkin olisi Kustaa Vilkunan välityksellä lehteä jollain tavoin tukenut.
Jotaarkka Pennanen ei kirjoita isovanhempiensa tai vanhempiensa elämäkertaa, mutta kertoo heistä ja omasta suhteestaan heihin laajasti, hyvin lämpimästi ja ymmärtävästi. Ymmärrys ulottui myös vanhempien vapaan rakkauden periaatteisiin, joskin vanhempana Jotaarkkakin on, myös omien kohtuullisten avoimesti kertomiensa kokemusten valossa, alkanut epäillä sekä opin yleispätevyyttä että sitä, mahtoiko se sittenkään toimia niin ongelmattomasti hänen vanhempiensa ja Elvi Sinervon yhteisössä. Ei se toiminut Jotaarkka Pennasellakaan, joka mm. kirjoittaa häpeävänsä sitä, ettei tavannut omaa yhdestä lyhyeksi jääneestä suhteestaan syntynyttä tytärtään kuin kerran ennen kuin hän täytti kymmenen vuotta.
Jotaarkka Pennanen orientoitui jo varhain sekä vasemmalle että teatterin piiriin. Hänestä ei kuitenkaan tullut koskaan taistolaista toisin kuin melkein kaikista muista ikäpolvensa vasemmistolaisesta teatteriväestä. Ylioppilasteatterin jälkeen hänen ensimmäinen ammattiteatterinsa oli tv-teatteri, jossa hän toimi Timo Bergholmin kakkosmiehenä. Pennanenkin liittyi SKP:hen, mutta erosi jo viiden vuoden päästä, eikä hän koskaan lipsunut taistolaisten leiriin.
Se että hän samanaikaisesti teki teatteria yhdessä taistolaisherätyksen saaneiden painostavien tovereiden kanssa ei ollut helppoa. Pennanen kirjoittaa sen vaikuttaneen häneen siten, että revisionistisia näkemyksiään puolustaessaan hänkin dogmatisoitui marxilais-leninistiseen muottiin. Se että yhteistyö sujui ilman ainakaan ulospäin näkyneitä ristiriitoja on silti pienoinen ihme siihen nähden, että hegemoniaa tavoitellessaan taistolaiset yleensä pitivät ”revareita” eli enemmistöläisiä pahimpina vihollisinaan. Yksi selitys tähän on siinä, että vahvasta vasemmistoaatteestaan huolimatta Pennanen ei koskaan alistanut taidetta politiikalle. Tämä oli kodin perintöä: hänen riideltyään isänsä kanssa, joka Peyton Placea katsellessaan nyyhkytti, jätti isä hänelle suljetun kirjekuoren, jonka hän avasi isän kuoleman jälkeen vuonna 1969. Siinä luki ”Kaikki taide ei ole poliittista, kaikki viihde ei ole poliittista. Ihminen tarvitsee mm. paljon rakennusaineita kasvaakseen poliittiseksi ihmiseksi. Ihminen tarvitsee myös tuutulauluja uniinsa”. Opetus, joka heijastuu Jotaarkka Pennasen pitkässä ja ansiokkaassa teatteriohjaajan urassakin, josta kirja myös laajasti ja yksityiskohtaisesti perinteisemmän teatterimuistelmakaavan mukaan kertoo.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että kommunistit eivät olleet ainoita, jotka 70-luvulla politisoivat teatterimaailmaa. Kun Pennasen kiinnitys Jyväskylän kaupunginteatterin johdossa oli katkolla, tarjottiin hänelle jatkosopimusta palkankorotuksen kera ehdolla, että hän kiinnittäisi teatteriin kolme sosialidemokraattista näyttelijää! Pennanen sanoi kiitos ei ja jatkoi menestyksekästä uraansa Turussa, Helsingissä ja Lahdessa.
Toukokuu 2010
