Vuosisadan rakkaustarina ja Venäjän imperiumin nousu
Venäjää yhdessä keisarinna Katariina II kanssa yli kahden vuosikymmenen ajan hallinnut ruhtinas Grigori Potemkin tunnetaan parhaiten käsitteestä Potemkinin kulissit. Pelkällä sukunimellä Wikipedia haku tuottaa ensin lukuisia viittauksia Sergei Eisensteinin elokuvaan Panssarilaiva Potemkin. Elokuvaklassikko ei kuitenkaan kerro itse Potemkinista mitään ja Potemkinin kulissit – oikeammin käsite kuuluisi kääntää ”Potemkinin kylät” – on jo yleiskieleen vakiintunut käsite, jonka alkuperä on Potemkinin järjestelyissä Katariinan ruhtinaallisen Krimin matkan onnistumisen varmistamiseksi v. 1787. Jos luotamme Simon Sebag Montefioreen on kyse alunperin vain kateellisten kilpailijoiden keksinnöstä ruhtinaan ja hänen saavutustensa mitätöimiseksi. Potemkin ei hänen mukaansa pystyttänyt mitään tilapäisrakenteita saatikka pahvikulisseja harhauttamistarkoituksessa, vaikka kateelliset hovikilpailijat ja ulkovaltojen lähettiläät näin kuiskuttivatkin. Se mitä Katariina matkallaan näki oli aitoa uutta, jota Potemkin oli alkanut suunnittelemaan ja rakentamaan jo heti Krimin valtauksen jälkeen vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin. Kaikki ei tietenkään ollut valmista, mutta sitä ei myöskään yritetty peitellä.
Montefiori maalaa kirjassaan rehevän ja elämänmakuisen kuvan Potemkinista ja hänen ainutlaatuisesta suhteestaan Venäjän keisarinnaan. Olivatko he myös vuonna 1774 solmitun salaisen avioliiton kautta yhteenliitetyt on avoin kysymys, johon Montefiori vastaa yksiselitteisesti kyllä. Tosin hänelläkään ei ole esittää yhtään ”savuavaan aseeseen” verrattavaa vakuuttavaa todistetta, kuten avioliittotodistusta, mutta aihetodisteet ja ennen muuta näiden kahden ällistyttävän laajasta kirjeenvaihdosta tehdyt johtopäätökset puoltavat hänen käsitystään. Heidän suhteensa ei kuitenkaan perustunut sukupuolisuhteeseen eikä aviolliseen uskollisuuteen kuin vain lyhyen aikaa, molemmat ovat notooristi tunnettuja runsaista suhteistaan nuorempiin miehiin ja naisiin, joita he eivät yrittäneetkään salata toisiltaan. Joidenkin mielestä Potemkin jopa suorastaan valikoi ja esitteli Katariinalle hänen tulevat uudet suosikkinsa, mutta ihan näin pitkälle menevään tulkintaan ei Montefiore kuitenkaan yhdy.
Katariinan ja Potemkinin suhdetta ei voi tarkastella aikansa etusivun rakkaustarinana, vaan myös valtiollisena suhteena jossa prinssipuoliso oli tosiasiallinen kanssahallitsija. Sellaisena hän oli myös hyvin menestyksellinen. Hänen johdollaan Venäjä taisteli sarjan sotia Turkkia vastaan ja laajensi valtakunnan Mustalle merelle saakka, vaikka Konstantinopolin valtaaminen ei kuitenkaan onnistunut. Potemkin oli sekä taitava strategi, rohkea sotilas että kyvykäs ja aikaansaava hallintomies, vaikka ajan tavan mukaan sekoittikin kevyesti toisiinsa oman ja valtion kassan. Hän sai kaikkiin hankkeisiinsa täydellisen tuen Katariinalta, joka jatkuvasti muisti suosikkiaan toinen toistaan juhlavimmilla arvonimillä ja mitä arvokkaimmilla jalokivillä ja muilla lahjaesineillä, ja tietysti myös kymmeniä tuhansia eläviä sieluja eli maaorjia käsittelevillä läänityksillä.
Katariina ja hänen ruhtinaansa olivat laajasti lukeneita ja valistusajan ihanteet omaksuneita vallankäyttäjiä. Potemkin armeijan päällikkönä pyrki muuttamaan sotilaiden raakaa kohtelua inhimillisemmäksi ja Etelä-Venäjän yksinvaltiaana kehitti aluettaan tarmokkaasti erilaisilla rakennus- ja asuttamishankkeilla. Hänen hankintoihinsa kuului suuri määrä muista maista tuotettuja käsityöläisiä, puutarhureita, oppineita ja muusikkoja. Viime mainittuja tarvittiin, koska Potemkin halusi tavanomaisillakin aterioillaan kuunnella orkesterimusiikkia, suurista juhlista puhumattakaan. Hankintoihin kuuluivat myös Benthamin veljekset Jeremy ja Samuel, joista jälkimmäinen teknisenä innovaattorina ja laivastoyksikön komentajana antoi konkreettisemmin vahvistusta Venäjälle kuin hänen filosofiveljensä. Jeremy Bethamin konkreettisin saavutus oli Englantiin rakennettu panoptikon-vankila, mutta sekin oli veljen alunperin luonnostelema.
Montefiori kuvaa elävästi näiden kahden poikkeuksellisen monipuolisesti lahjakkaan hallitsijan suhdetta samoin kuin hovin elämää ja juhlamenoja, mutta myös ajan politiikkaa, sotia ja taisteluja. Vaikka Katariina saattoi nimittää Preussin hallitsijaa diktaattoriksi, eivät hän ja Potemkin mitään demokraatteja olleet ja olivat hyvin huolestuneita Ranskan vallankumouksen leviämisestä, jos ei nyt sentään Venäjälle niin kuitenkin Puolaan.
Katariina ja Potemkin kävivät myös Kustaa III:n aloittamaa sotaa pari vuotta Ruotsin kanssa, mutta se kuittautuu ohimenevänä sivujuonteena, eikä esim. Yrjö Mauno Sprengtportenia mainita koko kirjassa. Mielenkiintoinen on tieto, että Potemkin olisi jossain vaiheessa ohimennen heittänyt ajatuksen harvaanasutun Suomen tyhjentämisestä ja väestön siirtämisestä Venäjälle. Laajamittaiset väestösiirrot eivät suinkaan ole Venäjällä vasta Stalinin keksintö, vaan Potemkin toteutti niitä jo valloittamillaan Etelä-Venäjän alueilla.
Potemkinin elämäkerta on alunperin ilmestynyt vuonna 2000 ja ensimmäinen taskupainos kohta sen jälkeen. Tässä taskupainoksessa on tehty outo ja harvinainen ratkaisu: kaikki alaviitteet ovat tekstisssä tallella, mutta ne on poistettu kirjan lopusta maininnalla, että näin on tehty tilan säästämiseksi ja että halukkaat voivat tarkistaa lähdeviitteet tekijän kotisivulta. En tällaisia kirjoja lukiessani välttämättä enempää kuin satunnaisesti tarkista jotakin lähdettä, mutta nyt sekin on jäänyt tekemättä, eikä nettitarkistusmahdollisuutta ole silloin käsillä, kun kirjaa lukee lentokoneessa tai hotellihuoneessa. Tällaisessa kirjassa, jossa tekijä esittää aika reipastakin kritiikkiä aiempaa Potemkin-kuvaa muokanneista lähteistä sillä on historianharrastajille tavallista suurempi merkitys. Sebag Montefiore polemisoi tosin lähinnä Potemkinin aikalaisten ja kohta hänen kuolemansa jälkeen Potemkin-kuvaa maalanneiden kanssa eikä tekstissä ole yhtään viittausta Henri Troyatiin, John Alexanderiin tai muihin Katariina Suuresta kirjoittaneisiin elämäkertureihin.
Tammikuu 2010
(Kirja on ilmestynyt myös suomeksi WSOY:n kustantamana nimellä Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri)
