Jäätävät jäähyväiset
Vasemmistoliitto perustettiin SKDL/SKP:n raunioille vuonna 1990 ja Suvi-Anne Siimes liittyi uuteen puolueeseen vuonna 1991. Jo 1995 hänet valittiin sen varapuheenjohtajaksi ja 1998 puheenjohtajaksi, mistä tehtävästä ja samalla koko puolueesta hän erosi ovet paukkuen vuonna 2006. Kokemuksistaan hän julkaisi seuraavana vuonna tämän kirjan, jonka vastikään ostin 90 % alennetulla hinnalla ja luin.
Lyhyt ja nopeasti luettu kirja on kirjoittajansa terapiaa, jolla hän purkaa patoutunutta suhdettaan vasemmistoliittoon ja siihen liittynyttä eron tuskaa. Yhtä lailla terapiaa kirja on myös vasemmistoliittoon jääneille, joiden osalta kirja myös tehokkaasti purkaa eron tuskaa. Se että Siimes purkaa katkeruutensa entisiin taistolaisiin yleensä ja Jaakko Laaksoon erityisesti on odotettua ja ymmärrettävää, mutta sen lisäksi hän myös käy lähes yhtä kriittisesti läpi kaikki muutkin vasemmistoliittolaiset, ay-siipeä ja puolueesta jo ennen häntä lähteneitä unohtamatta. Siimes ei säästä niitäkään, jotka häntä viimeiseen saakka tukivat. Hänen kirjoissaan jokainen heistäkin tavalla tai toisella on tuottanut entiselle puheenjohtajalle syviä pettymyksiä.
Sääli on yksi päällimmäinen kirjan jättämä tunne. Ennen kaikkea siksi, että vasemmistoliittoa ovat kuitenkin äänestäneet ihmiset, jotka olisivat ansainneet parempaa.
Siimeksen kirjan nimi on siinä suhteessa oikeutettu, että vaikka se kertoo – ja vähän juoruaakin – tapahtumista myös politiikan julkisivun takaa, niin kirja on liki kemiallisesti vapaa kaikista politiikan sisältökysymyksistä yleensä ja erityisesti sen politiikan arvioinnista, jota vasemmistoliittokin oli hallituksessa toteuttamassa. Poikkeuksen muodostaa EU- ja turvallisuuspolitiikka, jossa Siimes kokee pahiten jääneensä oman porukkansa hylkäämäksi puolustaessaan pragmaattista suhtautumista unioniin ja erityisesti EU:n turvallisuusstrategiaa sen kriisinhallintakapasiteetin vahvistamista.
Kun Suvi-Anne Siimes on tänään löytänyt ammattinsa lääketeollisuuden päälobbarina ja poliittisen kotinsa uusliberaalin Risto E.J. Penttilän tukijoukoissa, ei se minua varsinaisesti hätkäytä. Muistan hyvin keskustelun karjalohjalaisten demareiden kanssa, jotka Siimeksen vielä istuessa vasemmistoliiton johtajana hallituksessa, kertoivat jo kymmenen vuotta olleensa varmoja siitä, että hän pyrkisi politiikkaan ja yllättyneensä vain siitä, ettei se tapahtunut kokoomuksen riveissä.
Toukokuu 2009
