Itsenäisyyssenaattori
Tuore elämäkertateos senaattori Juhani Arajärvestä on jälleen yksi lisä Ilkka Taipaleen mittavan kustannustoiminnan ansioluetteloon. Taipaleen isoisästä kertovan kirjan julkaisijoiksi on merkitty veljekset Ilkka ja Erkki-Juhani Taipale, mutta mikään tavallinen omakustanne se ei kuitenkaan ole. Harva sellainen on saanut sellaisia sponsoreita kuin kirjan esipuheessa kiitetyt Nordea-pankki ja Alfred Kordelinin säätiö, eikä kirjan kirjoittajakaan ole ihan tuntematon tekijä. Kalevi Kalemaa on kunnostautunut lukuisten elämäkertojen tekijänä, joiden aiheina ovat olleet mm. Sylvi-Kyllikki Kilpi, Raoul Palmgren, Eetu Salin, Eino Salmelainen, Elvi Sinervo ja Veikko Sinisalo.
Mutta ei ole Juhani Arajärvikään (vuoteen 1906 Alin) tunnettu vain oman sukunsa suuruutena, vaan yhtenä itsenäisyytemme alkuajan keskeisenä poliittisena vaikuttajana, Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, KOP:n johtokunnan jäsenenä ja kokoomuksen johtohenkilönä. Voikin jopa ihmetellä, ettei hänestä jo ole aiemmin ole laajempaa elämäkertaa kirjoitettu.
Alunperin opettajanuralle suuntautunut, myös teologiaa opiskellut filosofian kandidaatti Arajärvi oli hämäläistä sukujuurta Linnan Urjalan maisemista. Hän toimi Wiipuri-lehden päätoimittajana ja Kymenlaakson kansanopiston johtajana ennen siirtymistään KOP:n Kotkan konttorin päälliköksi. Hän oli yksikamarisessa eduskunnassa vuoteen 1914 Kymenlaaksosta valittuna ja vuosina 1917–1922 Pohjois-Hämeestä, jonne hän siirtyi tultuaan KOP:n Tampereen konttorin päälliköksi. KOP:n johtokuntaan tultuaan hän helsinkiläistyi, ja varakkaiden pankinjohtajien ajan tapojen mukaan hankki kartanon Vihdistä vuonna 1929, jota hoiti kuolemaansa asti 1941. Hallituksessa hän oli tasan vuoden, ensin Svinhufvudin senaatissa ja sitä seuranneessa Paasikiven senaatissa, molemmissa valtiovaraintoimikunnan päällikkönä.
Ihan kiitettävästi on elämäkerran kirjoittaja Kalemaa myös aiheeseensa paneutunut eikä kirjan pitkästä lähde- ja kirjallisuusluettelosta pistä silmään mitään merkittäviä aukkoja. Kirjan arvoa historiallisena tutkimuksena valitettavasti kuitenkin heikentää lähdeviittauksien puuttuminen. Jos tekijä ei halua käyttää viittauksia edellyttää se vastaavasti sitä, että keskeiset tai kiistanalaiset lähteet ja vähintäinkin kaikki lainausmerkkien väliin sijoitettujen lauseiden osalta identifioidaan. Näin ei kuitenkaan ole systemaattisesti tehty kuin kahden keskeisen lähteen, Paasikiven sekä Arajärven läheiseen ystäväpiiriin kuuluneen Kaarlo Tillilän päiväkirjojen osalta, mikä on monissa kohdin kiusallista. Lähdeviitteiden puute häiritsee enemmän tutkijoita kuin muita lukijoita, mutta henkilöhakemiston puuttuminen kaikkia.
Mittavasta lähdeaineistostaan huolimatta elämäkerta jää myös harmittavalla tavalla heikoimmillaan pinnalliseksi ”monessa mukana” – tämä on jopa yhden luvun otsikko – tyyppiseksi henkilöhistoriikiksi. Täydellisempää otetta olisi kaivannut esimerkiksi siihen, miten Arajärvi lopulta huomattavaksi nousseen omaisuutensa kokosi, ottaen huomioon, että aikalaiskritiikissä siitä aikanaan esitettiin sopimattomuuteenkin viittaavia arvioita.
Toukokuu 2009
