Maisterispopulisti
Timo Soini kertoo kirjansa esipuheessa, että sen kirjoittaminen on ollut pitkäaikainen haave. Haaveen täyttymyksen tuloksena olemme saaneet yllättävän sympaattiset ja luettavat varhaismuistelmat 46-vuotiaalta itseään maisterisjätkäksi tituleeraavalta perussuomalaisten puheenjohtajalta. Sympaattisuus ei ole niinkään yllättävää, sillä Soini kuuluu eduskunnassa niihin poliitikkoihin, joilla ei ole vaikeuksia tulla kaikkien kanssa toimeen, eikä hän ole yleensä käynyt kilpailijoittensa ja vastustajiensa henkilöön käsiksi. Yllättävää on ennemminkin aika poikkeuksellinen avoimuus, jolla Soini käsittelee suhdettaan sellaisiin puoluetovereihinsa kuin Veikko Vennamoon ja Tony Halmeeseen, samoin kuin se ettei kirja ole myöskään mikään vaalikirja tai ohjelmajulistus.
Soini on tehnyt populismista poliittisen tavaramerkkinsä ja esittelee itsensä sekä populismista valtio-opin gradunsa tehneenä hyvää keskitasoa edustavana populismin tutkijana että käytännön populistina. En ole Soinin gradua lukenut, enkä vielä tämän kirjan perusteella hänelle kovin korkeaa arvosanaa tutkijana antaisi. Sen sijaan Soinin arviota itsestään parempana populistisena poliitikkona kuin tutkijana en kiistä. Populismi jää kirjan perusteella edelleen vain sanaksi tai enintään käyttäytymismalliksi vailla selkeää yhteiskunnallista ohjelmaa.
Veikko Vennamon lumo houkutteli 16-vuotiaan lukiolaispojan SMP:n jäseneksi vuonna 1979. Jo seuraavan vuosikymmenen alussa Soini pääsi lähemmin tutustumaan SMP:n – Sirkka, Minä ja Pekka – pyhään kolminaisuuteen puolueen nuorisotoimitsijana. Pekasta ei kirjassa oikein hahmotu kuvaa, mutta Sirkka saa jo laajemman ja yksiselitteisen myönteisen arvion Veikko Vennamon aliarvioituna taustavaikuttajana. Soinin mukaan Sirkka Vennamo olisi keksinyt SMP:n parhaat iskulauseet – ”Unohdetun kansan puolesta”, ”Sisulla ja sydämellä” – sekä torjunut Veikon pahimmat ylilyönnit ja yrittänyt pitää puoluetta koossa. Se ei ollut helppo tehtävä eikä Sirkkakaan siinä loputtomiin onnistunut, sillä Veikko Vennamon omavaltaisuus ja hänen usein puoluetovereitaan kohtaan osoittama avoin halveksunta johtivat toistuviin ristiriitoihin ja hajoamisilmiöihin. Soini ei mitenkään silottele vaan päinvastoin hyvin avoimesti kertoo Vennamon oikuista ja pimeästä puolesta, mutta loppusaldoksi jää kuitenkin hyvin positiivinen ja kunnioittava arvio.
Sitä että Vennamon esiintyminen ja politiikantekotapa oli viimeiseen saakka laskelmoitua, vaikka ei puoluejohtajan päreiden palaessa aina harkitusti toteutettua, ei Soini kiistä vaan pitää sitä nimenomaan itselleen esikuvallisena. Mutta oliko Vennamo politiikassaan myös tosissaan ja aidosti unohdetun kansan asialla vai omalla asiallaan, ja purkiko hän vain kaunojaan vanhaa maalaisliittoa ja Urho Kekkosta kohtaan? Useimmat Vennamon kanssa 70-luvulla vastakkain joutuneet eivät Vennamon aitoon kansanrakkauteen usko.
Tony Halmeen sekoilut – hölmöilyt, kuten Soini ne kuittaa – tulevat kirjassa laajasti läpikäytyä, inhimillistä ymmärrystä osoittaen ja tuomioita jakelematta. Armo ja anteeksianto ovatkin kunnon katolisia hyveitä. Suomen kaikkien aikojen ainoana (?) katoliseen kirkkoon kuuluvana ja uskostaan myös avoimesti puhuvana ja kirjoittavana kansanedustajana Soini on kaikkea muuta kuin perussuomalainen. Ehkä sekin osaltaan selittää sen, miksi Soinin johtamasta puolueesta ei ole tullut rasistisen populismin tyyssijaa, mistä kaikki saamme olla Soinille kiitollisia.
Huhtikuu 2008
