Ruotsalaista realismia
Pierre Schorilla on takanaan pitkä ura keskeisenä Ruotsin sosialidemokraattien ulkopoliittisena asiantuntijana ja toimijana siitä alkaen, kun Olof Palme nimitti hänet Ruotsin ulkoministeriön poliittiseksi valtiosihteeriksi. Ruotsin hallituksessa hän oli viisi vuotta kehitysyhteistyöministerinä, sitten lyhyen aikaa europarlamentin jäsenenä ennen nimittämistään Ruotsin YK-suurlähettilääksi v. 2000. Hänen uusin kirjansa on eräänlainen muistelmateoksen ja pamfletin yhdistelmä, joka keskittyy hänen kauteensa YK:ssa sekä Yhdysvaltain roolin ja politiikan arviointiin.
Schori on Palmen poikia ja palaa toistuvasti miltei nostalgisesti aikoihin, jolloin Palme oli maailmalla tunnettu ja kantaaottava vaikuttaja. Myös Ingvar Carlssonin kanssa Schorilla oli läheinen yhteistyösuhde mikä säilyi myös sen jälkeen kun Carlsson otti naisen ulkoministeriksi ennen tehtävään jo valmistautunutta Schoria vuonna 1994. Sen sijaan Göran Perssonia kohtaan Schori esittää aika rajua kritiikkiä mm. tämän demonstratiivisesta ja jopa Ruotsin yksisilmäisintä Israelin ystävää Per Ahlmarkia jäljittelevästä Israel-myötäilystä, hampaattomasta USA-politiikasta sekä populistisista pakolais- ja EU:n itälaajentumista epäilevistä puheista. Entisistä sosialidemokraattisista ulkoministereistä Östen Unden ja Sten Andersson – jonka sukset menivät Perssonin kanssa pahasti ristiin – saavat erityisesti kiitosta, samoin kuin Anna Lindh, mutta vuonna 1994 ulkoministeriksi tullutta Lena Hjelm-Wallinia ei kirjassa edes mainita. Erityistä kiitosta saa tietysti myös ruotsalaisten oma vävypoika Kofi Annan, jonka henkilökohtaiseen ystäväpiiriin Schori kuuluu.
Maailmanpolitiikkaa YK:ssa tai missä tahansa muuallakin käsittelevä kirjoittaja joutuu keskeisesti pohtimaan Yhdysvaltain roolia, maan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Schorin kausi YK-lähettiläänä alkoi vuosi ennen terrorihyökkäystä New Yorkin kaksoistorneja vastaan, joiden romahtamista Schori seurasi virkahuoneensa ikkunasta. Sen jälkeen maailmanpoliittista agendaa hallitsi George W. Bushin julistama sota terrorismia vastaan ja Afganistanin ja Irakin käsittely YK:ssa.
Schori seurasi kasvavalla kriittisyydellä USA:n voimapolitiikkaa ja sitä, miten maa maanitteli, manipuloi ja uhkaili YK:ta saadakseen sen legitimoimaan hyökkäyksensä ensin Afganistaniin – mikä oli perusteltua ja oikeutettua – ja sitten Irakiin, jolle ei sen enempää ollut poliittista kuin laillistakaan oikeutusta. Jo YK:ssa nähtiin, ettei Bushin hallitus ollut kiinnostunut Hans Blixin johtamien joukkotuhoaseita jäljittävien asetarkastajien työstä vaan ainoastaan siitä, että saisi YK:sta jonkinlaisen valtakirjan suunnitelmilleen hyökätä Irakiin.
Hyökkäys Irakiin oli ollut Bushin ja Cheneyn tavoitteena jo ennen syyskuun 11. päivää ja terrorihyökkäystä yritettiin sitten tahallisen valheellisesti käyttää luomaan olematon linkki Al Qaidan ja Saddam Husseinin välille. Kuten nyt tiedämme, on Bush joutunut tunnustamaan, ettei sen enempää väitteille Saddamin joukkotuhoaseista kuin Al Qaida-yhteyksistä ollut katetta. Irak ei ollut enää – tai vielä silloin – uhka muiden maiden turvallisuudelle, vaikka Saddamin diktatuuri muutoin kuului maailman kammottavimpiin hallituksiin. Mutta kun Yhdysvallat sitten aloitti sotansa kelpasivat monet lähes vastaavat pahikset mukaan sen kokoamaan ”halukkaiden koalitioon”.
Schori seurasi läheltä sodan valmisteluja ja kertoo esimerkein siitä, minkälaisia menetelmiä ja uhkauksia amerikkalaiset käyttivät yrityksissään painostaa turvallisuusneuvoston jäsenmaita antamaan hyökkäykselleen valtuutus. EU-maista ja niiden johtajista Ranskan Chirac ja Saksan Joschka Fischer saavat Schorin kiitokset periaatteellisuudestaan ja pelottomuudestaan painostuksen edessä, kun taas brittien Tony Blair ja Espanjan Aznar ovat Schorin silmissä ansainneet maineensa Bushin sylikoirina. Ruotsin Göran Persson jää johonkin välimaastoon. Kun sota alkoi pääministeri tuomitsi valtiopäivillä hyvin yksiselitteisesti USA:n toimet kansainvälisen oikeuden vastaisina ja kansainvälistä turvattomuutta lisäävinä, mutta tyytyi sen jälkeen vaikenemaan.
Schori käsittelee ja arvioi myös kehitystä sekä Afganistanissa että Irakissa sotatoimien päättymisen jälkeen hyvin kriittisesti, samoin kuin EU:n lässähtänyttä aloitteellisuutta Lähi-idän rauhanprosessin eteenpäinviemiseksi.
Onko tämä anti-amerikkalaisuutta? Ei, vastaa Schori, joka tunnustautuu monessa suhteessa USA-faniksi sen jälkeen kun hän 14-vuotiaana teki ensimmäisen pitkän matkansa USA:n länsirannikolle. Schori suuntaa katseensa jo Bushin jälkeiseen aikaan, jonka uskoo tuovan parannusta transatlanttisiin suhteisiin. Mutta USA:n ja Euroopan arvoyhteisöön Schori suhtautuu kuitenkin realistisesti:
”Jatkuva puhe Atlantin ylittävästä arvoyhteisöstä ja konsensuksesta ei ole uskottavaa ja on toisinaan jopa valheellista ja kontraproduktiivista. Eurooppa edustaa toisenlaista yhteiskuntamallia, toisinaan myös toisenlaista maailmankuvaa, kuin USA. Me olemme vakaumuksellisia multilateralisteja ja tuemme johdonmukaisesti ja voimakkaasti Yhdistyneitä Kansakuntia, emme sotke Jumalaa tai vetoa häneen sisä- ja ulkopolitiikassa. Katsomme, ettei sivistysvaltioiden tule hyväksyä kuolemanrangaistusta, katsomme että kaikilla kansalaisilla on oikeus ilmaiseen sairaanhoitoon ja opetukseen, ja ihmettelemme myös miksi EU:ssa on keskimäärin 87 ihmistä vankilassa 100 000 ihmistä kohden, kun USA:ssa luku on 685.”
”Pitäisi riittää, kun toteamme että meillä on ystävälliset suhteet, monia yhteisiä arvoja ja useita yhteisiä etuja, ja että vuoropuhelumme tulee painottua niihin asioihin, joista olemme sopineet yhdessä keskustelevamme ja mahdollisesti myös yhdessä ajavamme.”
Huhtikuu 2008
(Julkaistu Helsingin Sanomissa 8.4.2008)
